Kuuleeko Korvatunturi...kuuntelen

Eletään vuoden suurinta kulutusjuhlan aikaa. Aikaa jolloin toiveiden tynnyrit pursuavat mitä ihmeellisimpiä toiveita ja odotuksia, tarpeita, tarpeellisia tai tarpeettomia. Toteutumattomat unelmat odottavat toteutumista, josko nyt, josko tänä jouluna. Lahjalista on joulupukille toimitettu, sille ihan oikealle Korvatunturin joulupukille. Minä myös! Olenhan päässyt hänen luonaan vierailemaankin.

On siis tunnustettava, että tartuinpa kynään minäkin, kuvainnollisesti kylläkin, ja esitin toiveeni meillä asuvalle päätontulle. Josko hän yhdessä pikkutonttujen kanssa toteuttaisi toiveeni ja voisinhan toki itsekin kantaa korteni kekoon osallistumalla, jos toiveeni olisi tonttulan väen mielestä turhan arvokas.

Liikunnallisesti varsin aktiivisen vuoden lopulla on alkanut tuntua siltä, että ehdottomasti tarvitsen jonkinlaisen älylaitteen kertomaan missä mennään. Minä niin tarvitsen omasta mielestäni sellaisen mittarin, joka kertoo minulle kaiken hyvinvoinnistani, miten liikun, miten lepään, miten syön ja miten kulutan aikani. Onko kaikki balanssissa ja sopivassa suhteessa ikään, kokoon ja sukupuoleen nähden.

Mitä voisin tehdä toisin ja kertoisiko se senkin, pitääkö olla huolissaan vai voiko ihan huolettomana elellä.

Vävykokelas on muutaman vuoden tuttavuuden aikana oppinut tietämään tapani varsin hyvin, hän näet osasi asetella sanansa niin, että rupesin itsekin pohtimaan lahjan tarpeellisuutta tarkemmin. Epäili mokoma, että mikäli laite Emmerdalen aikana kehoittasi minua lähtemään liikkeelle, koska päivän askeleet jäisivät muuten pitkälle tavoitteesta, lentäisi moinen vekotin noitumisen saattelemana nurkkaan. Mene ja tiedä ja hyvinkin niin.

Mihin minä sitä tarvitsen, ihan oikeasti. Mikä merkitys moisella laitteella oikeasti olisi, voisiko sen korvata jollain muulla. Ja totta totisesti, minullahan on laite kaikkeen tuohon, oma kehoni, joka kyllä kertoo missä mennään tarkemmin kuin mikään mittari. Syöt liikaa tai liian vähän, teet vääriä valintoja, keho kyllä kertoo. Sekin on varma, että liian vähäinen liikunta kostautuu yhä vaikeammalla liikkeelle lähtemisenä. Unen laadusta tai määrästä en olisi huolissani, kun eläkeläisenä joudun laittamaan herätyskellon soimaan, jos aamupäivästä on lähtö, etten lähdössä myöhästy. Mielialankin huomaa, jos ei itse, niin kyllä kumppani kertoo.

Päiväseltään mies tapansa muuttaa ja nainen useamman kerran päivässä. Peruin siis toiveeni ja päätin opetella kuuntelemaan tarkemmin kehoani ja mieltäni, vapautin itseni turhasta kontrolloinnista.

Sen tehtyäni olen kuin huomaamatta saanut monta lahjaa jo ennen joulua. Olen puuhastellut itselleni mieleisten asioiden parissa, olen huomannut, että ohjeita lukemalla voi poropeukalostakin tulla jauhopeukalo. Puuhastelu synnyttää leipomusten lisäksi mielihyvää.

Sain myös hyvän reseptin uudelta tuttavuudelta siitä, miten oppia hallitsemaan pelon ja innostuksen tasapainoa siirtämällä punnuksia pelkokupista innostuskuppiin ja edetä kohti unelmien toteutumista.

Kodin ja pihapiirin valmistelu jouluun tuo mieleen lapsuuden joulut, sekin on lahja.

Tänään yksi toiveeni toteutui, kun sain hetken yhteistä aikaa siskojeni kanssa ja sain lahjaksi enkeleitä. Ystävät ovat tärkeitä, mutta perhettä ei voi kukaan korvata. Kaikilla ei ole perhettä eikä läheisiä. Monella on edessä yksinäinen joulu. Kiitollisena siitä mitä meillä on, otan joulun vastaan.

Nyt odotan siis Korvatunturilta vain yllätyslahjoja, en mitään suurta, joulurauha riittää ja lähimmäisten läsnäolo ja rakkaus. Itsellänikin on niiden toteutumisessa iso vastuu.

Jouluiloa toivon kaikille teille 💓

Niin paljon on aihetta lapsella kiittää

Niin paljon on aihetta lapsella kiittää...nuo sanat olivat päällimmäisenä ajatuksissa Suomen itsenäisyyden 100-vuotias juhlapäivänä. Istuin juhlajumalanpalveluksessa Kerimäen talvikirkon penkissä kahden pitkäaikaisen ystäväni keskellä. Sibeliuksen Finlandia juhlakuoron esittämänä toi kyyneleet silmiin ja taitavasti oli rovasti Toivo Loikkanen asetellut sanansa kiitosvirren tekstiin. Jokaiseen sanaan on helppo yhtyä. 

Kerimäen kirkkorinteen sankaripatsaalla seisoivat tutut miehet kunniavartiossa osoittamassa kiitollisuuttaan vapaan isänmaan meille turvanneille menneille sukupolville. Kunnioittaminen on sana, jonka yhdistän näihin palvelutehtävää suorittaneisiin tuttuihin miehiin. Uskon heidän arvostaneen tuota palvelutehtävää ja uskon heidän kokeneen ylpeyttä saadessaan sen tehdä. Aktiivisina ihmisinä he toki arjessakin ovat mukana erilaisissa palvelutehtävissä muun muassa saattaen viimeiselle matkalle ihmisiä, kun riittävän terveitä sukulaisia tai ystäviä ei ole saatavilla. Vapaaehtoistyö elää tänäkin päivänä ja on aina kiitoksen arvoista. 

Molemmat vierustoverini ovat olleet ystäviäni jo vuosikymmenien ajan, ystäviä joiden kanssa tapaamme nykyään viikoittain yhteisten harrastusten merkeissä, eläkeläisinä meillä on siihen hyvin aikaa. Kiitollinen olen siitä, että tämänkin ajan saan kokea. Juhlavan musiikin täyttäessä kirkon oli helppo ajautua pohtimaan näiden kahden naisen ystävyyden merkitystä elämässäni. Luottamus on sana joka kuvaa sitä parhaiten. Luottamus siitä, että asiat sanotaan suoraan juuri sinulle ja luottamus siitä, että siihen ne myös jäävät. Luottamus siitä, että kelpaat sellaisena kuin olet. 

Vapaus on käsite, joka kuuluu keskeisesti itsenäisyyden juhlintaan ja toistuikin lukuisissa puheissa päivän aikana. Vapauden ja ilon läikähdys nousi pintaan Kerimäen juhlassa lapsikuoron lauluissa. Millä antaumuksella ja riemulla nämä pienet taitajat opettajansa johdolla esiintyivätkään. Ihan parasta! Peittosivat mennen tullen kaiken muun, mutta sehän on vain hyvä, koska totta se on ”Lapsissa on Suomen tulevaisuus”. 

Kiitollisuus…kunnioitus…luottamus…vapaus siinä tärkeimmät iloa unohtamatta. 

"Tämä taivas, tämä maa sillä arvoa on pysyvää. Tämä taivas, tämä maa sukupolvelta toiselle jää."  Sen kunniaksi valaisimme Suomen lipun kotipihassamme.

Ps. Ihan sisäpiirijuttuna kannattaa lähteä hyvissä ajoin liikenteeseen, jos haluaa päästä kunnon pelipaikoille. Katseella ei rottaa tapeta. Jos ei auennut, älä huoli, oltiin ehkä eri juhlissa. Nyt kiltteinä kohti joulua!

Gourmet ruokaa järvikalasta

Joukko innokkaita järvikalan ystäviä kokoontui viime viikonloppuna kotiimme Päivänkämmenelle viettämään pikkujouluja teemana ”Gourmet ruokaa järvikalasta”. Idean takaa löytyy  tänä vuonna perustettu Pro-Ruokojärvi yhdistys, joka tarjosi jäsenistölleen mahdollisuuden valmistaa herkkuja monien mahdollisuuksien järvikalasta ammattilaisen opastuksella. Kalat herkkuihin nostettiin verkoilla Ruokojärvestä ja Puruvedestä. Maestroksi kalailtaan oli lupautunut Kokkosen Sami eikä tainnut mies luvatessaan arvata mitä teki, mutta yhtä kaikki meidän onni oli, että lupautui. Hyvässä opissa päästiin huipputuloksiin. Hyvään pyrittiin, mutta priimaa saatiin aikaiseksi.

Jos olinkin ajatellut, että valmiiksi esikäsitellystä kalastahan sitä liikkeelle lähdetään, ei jälkikäteen harmita yhtään ettei se ihan niin mennyt. Yllätin itseni ja kanssaihmiset onnistumalla päästämään kyrmyniska-ahvenen päiviltä ja fileoimaan saaliin. Maestro kyllä kehotti jatkossa astetta rauhallisempiin liikkeisiin kalan käsittelyssä paremman lopputuloksen turvaamiseksi. 

Yllättyneitä taisivat olla toisetkin omista suorituksista. Huuli pyöreänä tutustuttiin pareittain resepteihin, joilla herkkuja oli tarkoitus taikoa. Epäilyäkin oli ilmassa, lahnastako saa muutakin kuin pelkkää savukalaa. Toki Lahnaviettelyksen valmistuksessa pohjana käytettiin savulahnaa, mutta mausteilla ja kananmunilla jalostettu lopputulos oli varsinainen viettelys. Maku parani vielä säilytyksessä aromien syventyessä. Tätä herkkua voisi hyvin tarjota ruisnappien päällä hiukopalana.

Särkeä en ole suuhuni aikaisemmin laittanut, mutta pakko sanoa, että yksi parhaista makunautinnoista oli herkku nimeltä Särkeä egyptiläisittäin. Tätä reseptiä tullaan kyllä hyödyntämään jatkossakin, sen verran eksoottisen maun olivat tiimiläiset ohjetta tarkoin noudattaen ja valmistuksen aikana makua tarkastaen saaneet aikaiseksi.

Joku ihmetteli hauen hienontamista ohuemmaksi ja ohuemmaksi, eikö muka pelkkä lihamylly riitä, pitääkö vielä tehosekoittimeen laittaa. Mutta kun sitruunainen Ruisleivitetty Haukiwallerberg oli valmiina nauttivaksi, ei kukaan jäänyt kylmäksi tämän herkun edessä. Työvaiheita oli kyllä monta ja valmistus tarkkuutta vaativaa, mutta lopputulos oli bueno! 

Säyne löysi tiensä Järvikalaterriiniin ja kun materiaalia oli runsaanpuoleisesti, valmisti säyne-tiimi näppärästi lämpimäksi vaihtoehdoksi kalapihvejä. Niin se innostuminen asiaan saa ihmeitä aikaan. Järvikalaterriini on kerrassa herkullinen kylmäpöydän tarjottava. Meille jäi parini kanssa Kermaisen ahvenkeiton valmistus alkuruuaksi. Siis eikö lainkaan perunaa keittoon, kalatko suoraan kylmään veteen, kalatko pois liemestä ennen liemelle tehtävää loppusilausta, vähänkö oli epäilystä ilmassa. Tarjoilu hoidettiin viimeisen päälle, ahvenfileet lämpimälle lautaselle, päälle kuumaa keittoa ja koristeeksi tilliä. Paras kiitos oli, että keitto maistui myös pikkuväelle.

Kylmäsavuhauki oli valmistettu etukäteen vanhasta jääkaapista itse tuunatussa savustamossa. Purujen kanssa oli aluksi pientä hämminkiä, mutta kun oikeanlainen puru löytyi, löytyi myös onnistumisen ilo ja oikea joulupöydän herkku. 

Illan mittaan tupa täyttyi iloisesta puheen sorinasta, ilmassa oli tekemisen meininkiä ja tuvassa tungosta. Maestro liikkui kuin kala vedessä tiimistä toiseen ohjeita jaellen ja ihmetellen porukan paneutumista asiaan. Viitisentoistakiloa tuoretta kalaa jalostui ammattilaisen opissa gourmet herkuiksi ja kun itse valmistaa pikkujouluruuat, tietää mitä saa ja saattaa yllättyä iloisesti. Niin ja vielä pari juttua olisi, kuka on sanonut, ettei punaviini sovi kalaruuan kanssa, kyllä se sopii ja hyvin sopiikin. Ja se toinen juttu, anopinfilee hauen selässä ei olekaan kalan paras pala, mutta sekin opittiin irrottamaan, tai joku oppi, minä en. 

Kiitos kaikille mukana olleille, eritoten Maestrolle ja Pro-Ruokojärven puuhanaisille, niin paljon, että riittää. Ja tiedoksi kaikille Ruokojärven alueella asuville ja mökkeileville tähän porukkaan mahtuu mukaan!          

Pro-Ruokojärven toimintaan voi käydä tutustumassa yhdistyksen kotisivuilla ja sieltä löytyvät näidenkin järvikalaherkkujen reseptit.  www.pro-ruokojarvi.fi

Kuudenkympin ja kuoleman välissä

Tarina kertoo paikallisen ravintolan portsarin muinoin vastanneen kysymykseen, onko tansseissa väkeä, ”kyllä on murakoita mummoja kuudenkympin ja kuoleman välistä”. Jonkinlainen määritelmä sekin on tälle elämän vaiheelle, jota parhaillaan elän.  Vaiheen pituutta, suuntaa tai sisältöä ei etukäteen tiedä kukaan ja hyvä niin.  Jokaisella vuosikymmenellä elämässä on omat juttunsa ja tehtävänsä, omat kasvutarinansa. ”Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa”. 

Tulevan vuoden tammikuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta äitini kuolemasta. Äitini saavutti kunnioitettavan 97 vuoden iän ja vielä hänen viimeisenä elinpäivänä pohdimme yhdessä kenestä mahtaa tulla Suomen uusi presidentti. Hän veikkasi viisaasti Niinistöä. Olen aikaisemminkin kertonut äidistäni, tuosta viisaasta ihmisestä, jolla oli sydän paikallaan ja suhteet yläkerran Isään kunnossa.

Ajan kulku tuntuu vain kiihtyvän iän myötä. Paljon on tapahtunut näiden vajaan kuuden vuoden aikana. Matkalle on mahtunut onneksi myös aurinkoisia päiviä, mutta marraskuun alakuloa ehkä liikaakin. Liian paljon vastoinkäymisiä ja surua läheisille ihmisille eikä surulta välty rinnalla kulkijakaan. Välillä huomaa ajattelevansa mitähän seuraavaksi. Kun hetken on helpompaa, miettii, mikä mahtaa mutkan takana odottaa. Sitäkin pysähtyy joskus miettimään, voisivatko toinen toistaan seuraavat vastoinkäymiset johtua siitä, että poissa on ihminen, joka päivittäin jaksoi rukoilla puolestamme. Vai onko niin, että ajan myötä oma ja läheisten ikääntyminen tarjoaa enemmän surullisia kuin iloisia uutisia. Kannattaako uskoa vain kohtaloon vai johdatukseen vaiko molempiin. Luottaako siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa selviämiskeinoja yhä uudestaan ja uudestaan. Löytyyköhän verkosta ”opi rukoilemaan” kursseja ja löytyisiköhän kurssin myötä suorempi reitti ylöspäin. Vaikka miten yrittää, ei huolien heittäminen harteilta ole yksinkertaista. Eikä ensimmäisen askeleen ottaminen ole helppoa. 

Mutta ei auta, matka jatkuu. Mutta mistä voimia siihen ettei marraskuun alakulo jää pysyväksi vieraaksi. Voimia saa ehkä ja ennen kaikkea niiltä murakoilta mummoilta jotka elävät tätä samaa elämän vaihetta. Omalla kohdalla tämä ainakin toimii ja kiitollinen saan olla siitä, että ystäviini kuuluu ihmisiä vuosikymmenien takaa. Yhdessä on koettu monet hauskat hetket, ilot ja surut, on naurettu ja itketty yhdessä, on harrastettu ja harrastetaan yhdessä edelleen. Yksin ei aina tulisi lähdettyä, mutta samanhenkisessä porukassa lähteminen on helpompaa, joukossa on voimaa. 

Kuulumisten ja kokemusten vaihto auttaa näkemään asioita eri tavalla. Joskus omat murheet kutistuvat toisten kokemusten rinnalla tuskin havaittaviksi, joskus toisten myötätunto antaa oikeutuksen olla juuri niin surullinen miltä itsestä tuntuu. Tarinoiden jakaminen ja toisten selviämiskeinojen kuuleminen auttaa itseäänkin, jos ei sellaisenaan, niin omaan elämään soveltaen. Jos vaikka maailma ei paranekaan, sydän kevenee. Ja tokihan löytyy myös iloisia kokemuksia jaettavaksi ja yhdessä tekeminen ilahduttaa.  "Valitse aina elämä, vaikka elämä ei ole aina reilua, mutta se on silti hyvä." 

”One life. Live it! ” on tietoinen valinta blogini otsakkeeksi. Asioiden pohtiminen ja kirjoittaminen vaikka vain omaksi iloksi selkeyttää ajatuksia. Vuoden aikana blogissani on vierailtu lähes 10 000 kertaa, kukapa olisi uskonut. Ilmeisesti näille mummukan pohdiskeluillekin on paikkansa. Kiitos saamastani palautteesta. Ystävyys kantaa. Yhdessä olemme enemmän. Onneksi pian oven takana odottaa adventtiaika, kuljemme kohti valoa ja ehkä teksteihinkin löytyy valoisampi sävy.

                           

Kirje Isälle

Hei Isukka, tervehdin Sinua lapsuudesta tutulla kutsumanimellä. Yli puoli vuosisataa on mennyt viimeisestä tapaamisestamme. Olin pieni tyttö sinun kuollessa, hautajaisiasi vietettiin minun täyttäessä kymmenen vuotta. Kovin paljon en tuosta päivästä muista mutta jotain kuitenkin. Minulla on muistikuva, että jännitin kovasti ja että siirryimme linja-autolla siunaustilaisuudesta hautausmaalle. Siihen aikaan ei yksityisautoilu ollut tavallista, ei varsinkaan sukumme eikä tuttaviemme keskuudessa. Toiset itkivät, minä ihmettelin.

Muutenkin yhteiset muistot ensimmäisen kymmenen elinvuoteni ajalta ovat vähäiset. Olit paljon matkatöissä ja kotona ollessasi vietit aikaa ystävien seurassa tai kalalla, kova kalamies kun olit.

Äiti kertoi aikoinaan ilahtuneensa, kun pyysit häntä eräänä talvisena sunnuntaina kävelemään Karkulahden maisemiin. Jäälle päästyä kaivoit tutun nahkatakkisi taskusta pilkkivehkeet ja kyykistyit valmiiksi kairattujen pilkkiavantojen äärelle kaloja narraamaan. Olisihan se pitänyt arvata.

Osa omista muistoistani on varmaan kuvien ja toisten ihmisten kertomaa. Olen antanut itseni ymmärtää iso-siskon kertomana olleeni varsin huoleton, omissa leikeissä viihtyvä likka, jolla oli kyky sulkea ympäröivä maailma ulkopuolelle. Ei siihen aikaan tainnut kovin tavallista olla, että lapset ja vanhemmat olisivat touhunneet keskenään. Aikuisilla oli aikuisten velvollisuudet ja lapset viettivät aikaa sisarusten ja kavereiden kanssa omissa puuhissaan.

Olit tulisieluinen, äkkipikainen mies. Jos asiat eivät sujuneet mielesi mukaan, se huomattiin. Kun kellarin ovi ei auennut suosiolla, matto mokoma oli esteenä, löytyivät kaikki talon matot ulkoa tuulettumasta tullessamme äidin kanssa kotiin. Jotain olen tuosta tulisieluisuudestasi perinyt, joskin ehkä äidiltä paremmat hallintalaitteet. Olen joskus leikkisästi sanonutkin Isä Ivarin istuvan olkapäällä, kun oikein ottaa pattiin ja tekisi mieli riehua. Toisten huomauttaessa siitä minulle, harmistun, koska se on meidän yhteinen, sisäpiirin juttu eikä muilla ole tarvetta sillä naljailla.  Olit komea, ryhdikäs mies ja minun on pakko tunnustaa, että olin siskolleni kateellinen, hän kun oli perinyt sinulta nuo ulkoiset ominaisuudet.

Viimeiseltä vuodelta on joitakin muistoja, vietithän silloin aikaa enemmän kotona, olit jättänyt kuningas alkoholin käytön ja perheestä oli tullut sinulle tärkein asia.

Eräänä päivänä koulun jälkeen sinun lepäillessä kammarin sängyssä ja minun tehdessä läksyjä keittiön pöydän ääressä, ihmettelin naapurin pojan viihtymistä oman kotinsa keittiön ikkunan ääressä. Naureskellen epäilit hänen viihtyvän siellä minun takia, olisikohan lapsellista ihastusta ilmassa. Kylläpä oli mieluisa tulkinta. Lapsuuden jouluihin liittyvät muistot ovat tärkeitä. Toit kotiin tuliaisiksi laatikon mandariineja jouluherkuiksi. Vieläkin mandariinit tuoksuvat lapsuuden joululle. Ainoa lahja, jonka muistan sinulle antaneeni, oli lasinen, vihreä tuhkakuppi, johon ihastuit yhtä paljon kuin antajakin. Olit tupakkimies ja tuoksuit Työmies-tupakalle. Kiitinköhän koskaan tarpeeksi, tuskinpa vain.

Viimeisen vuoden aikana kunnostit hankkimaasi puista moottorivenettä ja ajatuksissasi oli varmasti tulevana kesänä tehdä saarireissuja koko perheen voimin. Äitienpäivän aamuna läksit etukäteen rannalle ennen yhteistä moottoriajelua kokemaan verkkoja. Emme ennättäneet mukaan. Sairauskohtaus yllätti ja menehdyit tutulla rannalla. Syntymästäsi tuli kuluneeksi tänä vuonna 105 vuotta.

Viime vuosien aikana olet ollut usein muistoissani, iän myötä muistojen merkitys kasvaa. Olen toivonut, että olisimme tunteneet paremmin ja että lapsenikin olisivat saaneet tutustua sinuun. Kalakavereita ei olisi sinulta puuttunut. Minun maailmassa olet mukana muistoissa. Maailma on muuttunut paljon lapsuuden ajoista. Tänä päivänä puhutaan paljon Isänpäivän merkityksestä ja on jopa pohdittu sen nimen muuttamista läheistenpäiväksi. Sinun elinaikanasi ei Isänpäivää vietetty, mutta tulevana sunnuntaina nostamme lipun kotipihan salkoon Sinun ja muidenkin Isien kunniaksi ja kynttilät syttyvät pois nukkuneiden Isien haudoilla.

Elävissä kuvissa

Suuntasimme eilen pitkästä aikaa yhdessä elokuviin mieheni kanssa uutta Tuntematonta sotilasta katsomaan. Olin viisasti ostanut liput etukäteen lippupalvelusta, muuten olisimme saattaneet jäädä kotiin ihastelemaan talvista lähes täysikuun valaisemaa luontoa ikkunoiden takana ja nauttimaan tuvan lämmöstä. Kun kuitenkin kyseessä oli kolmen tunnin maraton, esitin, että pientä purtavaa pitää käydä ostamassa, ei taida väliaikaakaan olla. Parempi puolisko naureskellen ehdotti, jotta ihanko voileivät paperiin kääritään ja termariin kahvia. Ei sentään siihen lähdetty, kioskilta vain vähän suklaata ostettiin ja kun harvoin lähdetään ja varman päälle silloin, niin oltiin hyvissä ajoin paikalla ja herkuista puolet oli syöty ennen elokuvan alkua. Mutta niinhän sitä ennen vanhaan Lapin reissulle lähdettäessä Kopurilla korkattiin eväät ja Rantasalmella avattiin termari.

Eipä tulleet enää eväät mieleen, kun ensimmäiset kuvat kulkivat silmien edessä ja äänimaailma tempasi mukaansa. Tuntematon sotilas tuli tutuksi, hiipi hiljaa iholle ja ihon allekin. Pisti ajatusmaailman sekaisin, toi sodan silmien eteen. Näytti tavallisten miesten, niiden sotilaiden, silmin sodan kauheudet, pelon, rohkeuden, periksi antamattomuuden. Tuo näkökulma oli ehkä parasta koko elokuvassa. Toi mieleen omat vanhemmat, tuon ajan eläneet ihmiset, jotka jaksoivat kokemuksista huolimatta jälleenrakentaa tämän maan meille asuttavaksi ja elettäväksi, varjeltavaksikin. Oma isäni oli alle 30 vuotta astuessaan palvelukseen ja mieheni isä parikymppinen lähtiessään sotaan, jossa palveli lääkintäjoukoissa. Liian paljon, liian varhain. Liian moni tarina päättyi sotatantereille.

Hyvin osasivat sotaa kokemattomat näyttelijät eläytyä rooleihinsa, taitavasti tuttuun tekstiin kudottu tarina, kotirintamaa unohtamatta. Niin läheltä kuvattu, että ajoin koki olevansa mukana, välillä piti silmät sulkea ja loppujen lopuksi itkuhan siinä tuli. Pohdin sitä, miten ovat elokuvan tekemisen kokeneet näyttelijät, miten pitkään vie toipua tunnetilasta ja muuttaako pysyvästi ihmistä. Kun katsojankin veivät sisälle omaan maailmaansa ja tovin vie, että ajatukset löytävät tiensä ulos.

Tulevana lauantaina vietetään Pyhäinpäivää, kristillisten pyhimysten ja vainajien muistopäivää. Savonlinnan seurakunta tarjoaa kaupungin siunauskappeleilla nokipannukahvit ja mahdollisuuden osallistua musiikkituokioon hiljentyen muistelemaan pois nukkuneita rakkaita. Samalla voi muistella tuntemattomia sotilaita ja viedä kynttilän valaisemaan heistä jonkun hautaa. Sinne johtavat askeleet.

"Nyrkissä ei ole mitään, avoimessa kämmenessä koko maailma"

...läpi repaleisen lokakuun...

Minä mihinkään horoskooppeihin usko, mutta kävinpä kuitenkin googlettamassa lokakuun horoskoopin, kun tuntuu, ettei reissun jälkeen osaa asettua omaan roolin, tähän ikäihmisen maailmaan, jossa rooliodotukset ovat ristiriidassa oman ajatusmaailman kanssa. Pudotus arkeen ottaa tiukemmalle kuin olisin osannut odottaa. Nimi Loka ei tule liasta eikä loasta vaikka sekin tähän vuoden aikaan sopisi, ennen lumen puhdistavaa kosketusta. Lokakuun latinankielinen nimi october tulee kahdeksaa merkitsevästä sanasta octo, sillä aikoinaan se oli roomalaisen kalenterin mukaan kahdeksas kuukausi.

"Lokakuu on varmaan aikamoinen vedenjakaja monelle: mennyt ja tuleva taistelevat paikoistaan omassa elämässämme. Annammeko oman historiamme, keskeneräisyytemme ja virheemme määritellä itsemme? Vai annammeko me itsellemme ja muille anteeksi, jotta voisimme mennä eteenpäin, kasvaa, luoda uutta, tehdä tilaa elämäämme?" Suora lainaus Anna-lehden kuukausi horoskoopista. Kun ole horoskooppimerkiltäni härkä, niin pitihän sitä katsoa miten minua henkilökohtaisesti neuvotaan. "Asiat sujuvat hyvin, kun tarkkailet omaa jaksamistasi ja tasapainoasi. Jos yrität liikaa tai annat itsesi jäädä jalkoihin, olet vaarassa saattaa itsesi pulaan. Et ole nyt mitenkään erityisen vastuullisessa asemassa tilanteen kokonaisuudesta, mutta omasta hyvinvoinnista sitäkin enemmän. Tämä aika on sinulle kurssi itsestäsi huolehtimisen tärkeydestä." 

Ja vaikka en moiseen hömppään usko, tämä osui ja upposi.

Mitä merkitsee "mennyt ja tuleva taistelevat paikoistaan omassa elämässämme", merkitseekö se jatkuvaa muutosta, haikailua menneeseen ja samalla muutoksen hyväksymistä? Kun kurkistaa omaan historiaan, sinne mahtuu melkoisesti muutoksia nopeassakin rytmissä. Keski-ikää lähestyessä halusi vielä jotain uutta, muutostoiveita oli kodin, työn ja harrastusten suhteen. Muutokset eivät pelottaneet, ne näki mahdollisuuksina kokea uutta, kehittyä. Tänä päivänä toivoo enemmän pysyvyyttä, elämän väistämättä tarjoamien muutosten hyväksymistä, ei muutosta itsessään. Vielä kun oppisi sen, ettei turhaan kantaisi huolta muiden tekemistä ratkaisuista, muistaisi, että muutokset kuuluvat elämään ja aikanaan niitä on jokaisen tehtävä.

Lauseen "et ole erityisen vastuullisessa tilanteen kokonaisuudesta, mutta omasta hyvinvoinnista sitäkin enemmän" sanoma kannattaa painaa mieleen ja ottaa pikimmiten käyttöön. Entä jos vastaisinkin tekemisistäni vain ja ainoastaan itselleni ja antaisin toisten tehdä samoin. En odottaisi toisten ottavan mielipiteitäni huomioon asioissa, jotka eivät itseäni koske enkä vastaavasti harmittelisi ratkaisujani, jos ne eivät kaikkia miellytä. Tuskin mitään pahaa tapahtuisi.

"Tämä aika on sinulle kurssi itsestäsi huolehtimisen tärkeydestä", olisiko tämä naisen kolmannen elämän oppitehtävä? Olenko siis vanha, kun sukupolvien välinen kuilu tuntuu avautuvan edessäni eikä sillan rakentamiseen tunnu eväitä löytyvän? Äitini oli viisas ihminen, hänessä oli sillanrakentaja ainesta. Hänelle ikääntyvän ihmisen rooli oli kirkas, hän täytti päivänsä itselleen tärkeillä asioilla. Hän osasi luovuttaa aikuista lapsista ja heidän perheistään huolehtimisen korkeimman käteen. Hiljaista huolehtimista. Hän oli aidosti läsnä, kuunteli. Neuvoi vain kysyttäessä ja silloinkin hienovaraisesti. Ei tyrkyttänyt apuaan, vaan auttoi, kun sitä pyydettiin. Opinkohan tätä ikinä, vaikka kuinka päätäni seinään löisin. Toki minunkin päiväni täyttyvät itselleni tärkeistä asioista, mutta hiljainen huolehtiminen on vierasta. Pitäähän minun neuvoa ja sanoa mielipiteeni, miten ne muuten?

Saatanko käytökselläni itseni pulaan? Pitäisikö oikeasti olla armeliaampi itselleen ja samalla vapauttaa läheiset huolehtimisen kahleista. Vapauttaa heidät tekemään omat ainutkertaiset ratkaisut elämässään itseensä luottaen. Suostua olemaan taustalla hiljaa hyväksyen, mennä eteenpäin ja antaa tilaa omalle elämälle. Opetella sillanrakentajaksi. Uskoa Matti Nykästä, joka on viisaasti todennut, että  "Elämä on ihmisen parasta aikaa"!

Parisuhdeleirillä paratiisisaarella

Minuun iski matkakuume täysin yllättäen eräänä elokuun lopun sateisena aamuna. Parempi puoliskoni totesi hanttihommiin lähtiessään toivovansa, etten nyt päiväaikaan kuitenkaan matkaa tilaisi, katsottaisiin sitten yhdessä illemmalla. Tuntee minut koko lailla hyvin, nopeista ratkaisuista ja vielä nopeammasta toteuttamisesta. Yhtäkaikki illalla matka tilattiin, yhdessä kuinkas muuten.
Vuosi sitten tehdyn onnistuneen etelän matkan jälkeen todettiin, että kyllä nämä etelän kohteet on niin nähty, eikä vanha enää oikein jaksa aurinkoakaan. Kyllä lappi on paras ja tunturit ilman muuta.
Niin vain kuitenkin kävi, että "parisuhdeleirimme" paikaksi valikoitui pieni, kaunis, rauhallinen, massaturismista vapaa, aurinkoinen Espanjalle kuuluva saari, oikea Välimeren helmi Menorca. Saari on kuuluisa kengistään, juustoistaan ja mustista Menorcan hevosista. Ja takuuvarmasti tarjolla olisi lämpöä ja aurinkoa.
Niin lyhyellä varoitusajalla ei ennätetty kysellä matkakumppaneitakaan, pari lastenlasta tarjoutui mukaan, mutta ummistimme korvat näiltä pyynnöiltä. Totesimme, että voisihan sitä kokeilla kaksin matkustamistakin, edellisestä kerrasta kun oli jo tovi aikaa, tutkailla toinen toistaan vähän kauempaa kotoa, missä kaikki, myös se toinen rinnalla, on itsestään selvää. Arveltiin, ettei "self made parisuhdeleirillä" tarvita ammattiohjaajiakaan kyselemään miltä sinusta nyt tuntuu, kun toinen sanoi niin tai näin, vaan yritettäisiin pärjätä ihan kaksistaan.
Mutta miten kestää yhdessäoloa 24/7, kun toinen ei häviäkään puoleksi päivää puupinolle tai heppahommiin. Saako päivän ohjelman sovittua sovussa, kun välillä sopiminen astioiden paikasta keittiössä ja siitä minkä kokoisena sipuli ruossa on parasta, tuottaa kotona ongelmia. Entä sitten se juttupuoli, kun tuntuu, että kaikki aiheet on käsitelty useampaan kertaan. Kun ei voi olla varma siitä kuuleeko kumppani tai edes kuunteleeko, puhumattakaan painaako mieleen toisen tarinoita.
Selvien asioiden selittäjäksi on puolisoni minua joskus sattuvasti kutsunut, enkä minäkään ihan kaikkia hänen juttujaan aina niin vakavasti ota.

Matkaan siis lähdettiin sateisesta kotimaasta ja sateeseen laskeuduimme Menorcalla. Mutta jo matkalla hotellille aurinko kirkasti taivaan ja sai meren säteilemään sinisen ja vihreän sävyissä. Olimme myytyjä saaren vehreyden edessä. Kuka jaksaa kinastella, kun kaikki ympärillä on kaunista, pieni ihana saari, joka kutsuu tutustumaan luontoon ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Saimme hyvin sovittua lomapäivien ohjelman, huomasimme, että yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat säilyneet ja kummalakin oli vara antaa periksi omista toiveistaan. Minä luovuin ratsastusretkestä, jota puolisoni piti liian vaarallisena. Koko saaren voi kiertää ratsain tai patikoiden hyvin merkittyjä Cami de cavalls reittejä pitkin. En tosin kertonut, että tuskinpa olisin itsekään uskaltanut lähteä jyrkkiä merenranta kallioita hevosen selässä kulkemaan, omat jalat riittivät vallan mainiosti. Puolisoni puolestaan oli valmis ylittämään mukavuusalueensa lähtemällä tutustumaan saaren pohjoisosan vuoristoisempaan maisemaan paikallisbussilla. Valitsemaani kohteeseen Punta Natiin ei kuitenkaan kulkenut linja-autoa, minkä mieheni taisi tietää luvatessaan, ja niin matka jäi toteuttamatta. Luovaa periksi antamista yhtäkaikki. Tosin matkustimme patikoinnin lisäksi lähes päivittäin paikallisliikenteen linja-autoilla ja totesimme, että "dösä" on kelpo kulkuneuvo ja matkanteko edullista.

Käytimme päivittäin aikaa hyvän ruoan parissa nelisen tuntia ilman, että kummallakaan oli edessä sanomalehteä tai minkäänlaista härpäkettä pitämässä yhteyttä ulkomaailmaan, puhumattakaan, että olisimme samalla vetäytyneet katsomaan suosikkiohjelmia televisiosta. Puheen aiheista ei ollut pulaa ja hiljaisuuskin tuntui hyvältä.
Palasin matkalla lukuharrastuksen pariin, altaalla auringossa loikoillessa siihen oli hyvä tilaisuus. Olin valinnut matkalukemiseksi Linda Olssonin kirjan Kaikki hyvä sinussa. Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen nainen huomaa nuoruuden valokuvaa katsellessaan tunnistavansa itsessään edelleen tuon nuoren ihmisen, jonka elämää erilaiset sattumat ja valinnat ovat muovanneet, vaikka keho kertoo muuta. Saman tunteen tunnistimme kävellessämme yhdessä karuilla kallioilla. Nyt ymmärrän sanonnan "ihminen on niin vanha, miksi itsensä tuntee" merkityksen.
Pitkän yhdessä olon, meillä lähes 46 vuotta, aikana väkisinkin miettii valintojensa merkitystä ja vaikutusta elämään. Ystävämme onnitteli meitä aikoinaan kihlajaispäivänä sanoilla "Hyvän sait, hyvän valitsit" ja totta lienee tuokin. Kysyin puolisolta matkan aikana tunsiko hän koti-ikävää.
"Miksi tuntisin, minullahan on koti mukana". Voisiko sen sattuvammin sanoa!

Menorca on tutustumisen arvoinen saari. Lukiessani matkaoppaista saarella kehitettävän turismia luonnon ehdoilla, pohdin mitä se mahtaa käytännössä tarkoittaa. Saari on kestävän kehityksen malliesimerkki, yleisilmeeltään siisti ja viihtyisä. Saaren halkaisee noin 50 kilometrin matkalla yksi päätie, Ronda, josta liikenneympyrät ohjaavat matkaajat rannikolle ja pikkukyliin. Nopeusrajoitus on maksimissaan 80km/t. Teiden varsia ja peltoalueita ja laitumia reunustavat käsin ladotut kiviaidat, joita saarella on tuhansia kilometrejä eikä materiaali saarelta lopu, uusia rakennetaan koko ajan.
Kiireettömyys on käsin kosketeltavaa ja Ciutadillan kapeat kadut kivijalkakauppoineen houkuttelevat ostoksille. Saaren rannikko on karua kalliorantaa, josta mereen on useiden metrien pudotus, kallioiden sylissä on hiekkapoukamia, joissa Välimeri hohtaa sinisen ja vihreän eri sävyissä. Suojaisia levähtämään ja uimaan houkuttelevia meren lahtia löytyy karujen kallioiden poukamista lukuisia.

Kuvat puhukoot puolestaan

Ostosparatiisi

Hasta luego...tänne palaamme vielä!

Kirje vuosien takaa

Muistoja ei saa, ken ei itse niitä hanki

Sain käteeni kirjeen, jonka olin kirjoittanut itselleni 14 vuotta sitten Kilpisjärven mahtavan Saanan juurella savuisessa lapinkodassa. Oli jännittävää avata kirje, jonka sisällöstä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Ajatus kirjeiden kirjoittamisesta itsellemme oli ystäväni ja heittäydyimme kaikki neljä matkalaista mukaan koko sydämestämme. Luimme myös kirjeet muutama päivä sitten yhdessä eikä kyyneliltä vältytty, sydämestä kirjoitettuja ajatuksia. Kokemuksena viestin saaminen itseltä vuosien takaa oli koskettava. Hyvä idea toteutettavaksi pienen ystäväporukan illanistujaisissa, joissa muutenkin parannetaan maailmaa.

Olimme matkanneet pohjoiseen viettämään 50-vuotis päiviäni toukokuun lopussa, jolloin käsivarsi oli lähestulkoon vapaa muista matkailijoista. Juhlapäivänäni valloitimme Saana-tunturin, ihailimme Malla-tuntureiden siluetteja ja kaukana siintäviä Norjan tuntureita. Poimimme suuhumme kaarnikoita, jotka olivat säilyneet hyvin talven lumivaipan alla. Pohjoisen kansoille kaarnikka on ollut kautta aikojen tärkeä C-vitamiinin lähde ja mauste. Saamelaiset ovat aina arvostaneet marjaa, kun taas etelän ihmiset vielä 80-luvulla pitivät tuota variksenmarjana tunnettua marjaa syötäväksi kelpaamattomana. Taivaalliselta maistui myös juhlan kunniaksi korkattu kuohujuoma korkealla Saanan rinteellä.

Kaarnikka

Olen syntynyt vääränä vuodenaikana, mikään paikka Kilpisjärvellä kauppaa lukuun ottamatta ei ole auki toukokuun puolivälin jälkeen. Kevättalven ja keskikesän sesongin välissä tunturikylä vetää henkeä. Niinpä suunniteltu juhlaillallinen ravintolassa vaihtui makkaran paistoon kodassa, kyytipoikana kylmää huurteista, ihan parasta.

Kodan hämärässä kirjoitetut kirjeet oli alun perin tarkoitus lukea kymmenen vuoden päästä kirjoittamisesta. Vuosien saatossa ystäväni säilytyksessä olleet kirjeet katosivat mystisesti kunnes tupsahtivat esille joulun aikaan joulukoristeiden joukosta. Sen jälkeen kirjeet annettiin viisaasti miesväen haltuun sopivaa hetkeä odottamaan. Kirjettä kirjoittaessani olin ajatellut läheisiä ihmisiä, mitä toivoisin heille tapahtuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olin toivonut, että he kykenisivät nauttimaan elämästä, tekemään itselleen tärkeitä asioita, löytäneet suunnan elämälleen. Olin toivonut rohkeutta tehdä omia valintoja ja voimaa kulkea pystyssä päin elämän karikoissa, nauttimaan myötätuulesta. Olin toivonut heille kykyä nähdä itsensä tärkeänä, ainutlaatuisena ihmisenä, elämän rikkauden ymmärtämistä. Olin toivonut ystävyytemme säilyvän.

Kolme tärkeää ihmistä on nukkunut pois näiden 14 vuoden aikana, muille olen kertonut mitä heille henkilökohtaisesti olin toivonut. Toiveet ovat edelleen ajankohtaisia, voisin kirjoittaa ne uudestaan.

Luettuamme ystävien kanssa toinen toisillemme kirjeet, totesimme ajatelleemme yllättävän viisaasti silloin aikoinaan, ei olisi uskonut.

Tsakaljoen alajuoksun varrella olevan majapaikkamme vieraskirjasta löysin tuolloin runon, jonka olin säästänyt valokuvien joukossa. Sekin tuntuu ajankohtaiselta tänä päivänä.

Enkeleitä matkalla

Tänään liputetaan Suomenhevoselle!

Anna hevosen viedä koko syyskuun ajan, kehottaa Suomen Ratsastajainliito heppaihmisiä. Samalla halutaan juhlistaa satavuotiasta Suomea ja 110-vuotiasta Suomenhevosta.

Päivänkämmenellä lippu liehuu salossa monen hevosystävän kunniaksi!

Omat kokemukseni hevosista olivat lapsuudessa vähäiset. Viettäessäni kesiä kummitätini luona Juvalla, sain harjailla ja hoidella suomenhevosruuna Eppua. Pääsinpä jonkun kerran rekiajelullekin joulun aikaan. Tuohon aikaan ei hevosharrastus ollut sitä mitä tänä päivänä, hevoset tekivät oman osansa maatalon töistä ja siinä se. Myöhemmin elämääni on lasten harrastuksen myötä tullut useampikin heppaystävä. Tässä olisi tarjolla tarinaa niistä muutamasta, kaikki suomenhevosia.

Ratsastusharrastukseni alkoi Kerimaan tallilla Liisi Pirisen opissa v.97, kiitos siskoni Marja-Liisan, joka sai houkuteltua minut hevosen selkään. Harjaaminenkin oli varsin hankalaa, kun pidin huolen metrin turvavälistä hevoseen. Talutusratsastuksestahan se alkoi ja vierellä juoksi tyttäreni Paula 10v. ja Viiman selässä äippä! Muutamia nauruhermoja kutkuttavia videoitakin löytyy, mutta ne eivät kestä päivän valoa. Nykyisellä kotitallillamme, Sarin Tallilla, alkaa tänä syksynä ”ponikoulu” ratsastuksesta haaveileville aikuisille. Oman kokemukseni perusteella suosittelen rohkeasti kokeilemaan.

Kyseinen suomenhevonen S.H. Viima muutti koti-talliin Päivänkämmenelle Paulan ensimmäiseksi hevoseksi seuraavana vuonna. Projekti ravurista-ratsuksi alkoi. Kylläpä oltiin tietämättömiä ja rohkeita! Onneksi Viima oli luonteelta täysi 10 ja siitä sukeutui loppujen lopuksi hyvä ratsukin, mutta näin jälkikäteen pitää nostaa kuopukselle hattua, helpolla hän ei päässyt.

Kotvasen kuluttua vanhin tyttäremme halusi oman hevosen ja ei kun naisväki matkaan.

Nuijamaan perukoilta löysimme suomenhevosruunan nimeltään Helsteen. Makutuomareina olivat mukana Paula ja heppaystävämme Hanna.
Taina, jolle ensimmäistä hevosta oltiin hankkimassa, koeratsasti ruunan umpihangessa, itkeä pirautti ja sanoi ”äiti, tämän mie haluan” ja niin oli tinkimiset tingitty.  Kaupat tehtiin ja kotia kohti lähdettiin sen kevättalven rankimassa lumisateessa, hetken jo pohdittiin Imatralla yöpymistä.

Hyvä että kotiin selvittiin, kun alkoi kyytijärjestelyt ja olisiko siinä muutama päivä mennyt, kun uusi heppa seisoi pihassa.
Ihana Pikku-Hessu, jolla ei ollut minkäänlaisia huonoja tapoja. Myynti-ilmoitus piti paikkansa: täysin terve, helppo kengittää ja lastata, sopii aloittelijan ratsuksi mutta on ainesta vaativampaankin ratsastukseen, tykkää hoitamisesta, voi tarhata kenen kanssa vaan, voi maastoilla yksin tai yhdessä. Liian hyvää ollakseen totta, mutta niin vain oli!
Minulla oli ilo toimia tallityttönä ja apuna Pikku-Hessun liikuttamisessa ja hoitamisessa.

S.H. Viima ja Pikku-Hessu kotimaisemissa

Ensimmäinen oma hevoseni suomenhevosruuna Ponten-Poju muutti Päivänkämmenelle vappuna. Pojua kävimme sentään koeratsastamassa kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla kaverina oli Taina, joka jälleen oli kerrasta myyty. Toisella kerralla mukanani oli Paula, joka kävi testaamassa Pojun maasto-ominaisuuksia ja totesi ne vallan vauhdikkaiksi.
Omistaja silitteli Pojua turvasta minun harjaillessa ja hoidellessa ruunaa. Kotona syy selvisi varsin nopeasti. Olin ostanut itselleni harrastehepaksi ja hellyyden kohteeksi ruunan, jolle vihollinen numero 1 oli harja, vihollinen numero 2 oli harja ja vihollinen numero 3 oli harja ja seuraavaksi taisin tulla minä.

Kaupat siis tehtiin, 800 eurosta, johon sisältyi hevosen lisäksi käytetty satula, suitset varusteineen, jokunen harja ja kotiin kuljetus. Eipä soineet hälytyskellot! Eikä sekään herättänyt, että omistaja oli vaihtunut parin vuoden välein.

”Tämä on niitä suosikki hevosia, moni on omakseen halunnut ” totesi hieroja, joka kävi etsimässä syytä Pojun ikävään käytökseen lihaksista.
Ensimmäinen vuosi oli itkua ja hammasten kiristystä. Ei Poju minua koskaan saanut potkaistua, yrittämisen puutteesta sitä ei voinut syyttää. Tai taisihan se kerran melkein onnistua kun potkaisi takaisin. Neuvojia kävi pitkästäkin matkasta, mutta parhaan avun sain Paulalta jolle Pojusta tuli tärkeä kumppani. Toinen, joka valoi minuun uskoa, oli Kukkarokankaan isäntä.

Erkko toimi hevosenhoitajanani western-leireillä, auttoi ja kannusti.
Hiljaa hyvä tulee ja niin kävi meillekin Pojun kanssa. Yhteinen sävel ja luottamus löytyivät. Hoitamisesta Poju oppi nauttimaan, jaksoi kantaa minua selässään, kulki perässäni vapaana ja oli hyvä kumppani. Poju opetti minulle enemmän kuin muut elämäni hevoset yhteensä.
Ei ratsastamisen taidossa, mikä ei johtunut Pojun osaamattomuudesta vaan omasta arkuudestani. Sen sijaan se opetti minulle paljon ystävyydestä, ihmisten sekä eläinten.
Erkko teki viimeisen ystävän palveluksen Pojulle saattelemalla sen heppojen taivaaseen eräänä aurinkoisena syyspäivänä. Itkut itkettyäni päätin, ettei koskaan enää hevosta!

Ponten-Poju

Mutta sitten tuli Saras ja millä sen hevosen kokoisen aukon elämässä täyttää muulla kuin hevosella.

Jälleen kerran kevään rankimmassa lumipyryssä reilu viisi vuotta sitten matkasimme Kukkarokankaan porukan kanssa Sysmään hevosten katsastus kierroksella. Heppa oli minulle saatava ja saatiinkin. Alun perin Saraksen piti tulla kotiin kesän kynnyksellä, mutta Marjoa ei pidätellyt mikään, joten pääsiäisen aikaan olimme uudestaan matkalla Sysmään hakemaan Sarasta Kukkarokankaalle.
Saras on täyttänyt kaikki odotukset ja enemmänkin. Se on luotettava, yhteistyöhaluinen ja oppivainen tamma. Olen päässyt harrastamaan sydämeni kyllyydestä ja uskallan sanoa, että taitomme ovat matkan varrella karttuneet melkoisesti. Saralla on paljon ystäviä ja on se koukuttanut jonkun muunkin lännenratsastuksen pariin. Isommat ja pienemmät perheenjäsenemme ovat päässeet harrastamaan ratsastusta luottotamman kanssa.
Saraksen hankintaa ei ole tarvinnut koskaan katua ”The Best of All”.

R.R. Saras

 

Sotilasmestari ja suomenhevonen

Perheeseemme kuuluu tällä hetkellä toinenkin suomenhevonen, jota ei sovi unohtaa, vanhimman tyttäremme nuori, hieno ruuna Sherpa. Kaunis Poika, kuten itse sitä kutsun, on vastannut kaikkia odotuksia. Hyväkäytöksinen, herkkä hevonen, joka on antanut jo paljon onnistumisen hetkiä ja jolta on lupa odottaa tulevaisuudessa niitä lisää.

Sherpa&Paula esteradalla

Sherpa&Taina kouluradalla

 Kyllä näille kelpaa liputtaa!