Kuudenkympin ja kuoleman välissä

Tarina kertoo paikallisen ravintolan portsarin muinoin vastanneen kysymykseen, onko tansseissa väkeä, ”kyllä on murakoita mummoja kuudenkympin ja kuoleman välistä”. Jonkinlainen määritelmä sekin on tälle elämän vaiheelle, jota parhaillaan elän.  Vaiheen pituutta, suuntaa tai sisältöä ei etukäteen tiedä kukaan ja hyvä niin.  Jokaisella vuosikymmenellä elämässä on omat juttunsa ja tehtävänsä, omat kasvutarinansa. ”Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa”. 

Tulevan vuoden tammikuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta äitini kuolemasta. Äitini saavutti kunnioitettavan 97 vuoden iän ja vielä hänen viimeisenä elinpäivänä pohdimme yhdessä kenestä mahtaa tulla Suomen uusi presidentti. Hän veikkasi viisaasti Niinistöä. Olen aikaisemminkin kertonut äidistäni, tuosta viisaasta ihmisestä, jolla oli sydän paikallaan ja suhteet yläkerran Isään kunnossa.

Ajan kulku tuntuu vain kiihtyvän iän myötä. Paljon on tapahtunut näiden vajaan kuuden vuoden aikana. Matkalle on mahtunut onneksi myös aurinkoisia päiviä, mutta marraskuun alakuloa ehkä liikaakin. Liian paljon vastoinkäymisiä ja surua läheisille ihmisille eikä surulta välty rinnalla kulkijakaan. Välillä huomaa ajattelevansa mitähän seuraavaksi. Kun hetken on helpompaa, miettii, mikä mahtaa mutkan takana odottaa. Sitäkin pysähtyy joskus miettimään, voisivatko toinen toistaan seuraavat vastoinkäymiset johtua siitä, että poissa on ihminen, joka päivittäin jaksoi rukoilla puolestamme. Vai onko niin, että ajan myötä oma ja läheisten ikääntyminen tarjoaa enemmän surullisia kuin iloisia uutisia. Kannattaako uskoa vain kohtaloon vai johdatukseen vaiko molempiin. Luottaako siihen, että elämä kantaa ja tarjoaa selviämiskeinoja yhä uudestaan ja uudestaan. Löytyyköhän verkosta ”opi rukoilemaan” kursseja ja löytyisiköhän kurssin myötä suorempi reitti ylöspäin. Vaikka miten yrittää, ei huolien heittäminen harteilta ole yksinkertaista. Eikä ensimmäisen askeleen ottaminen ole helppoa. 

Mutta ei auta, matka jatkuu. Mutta mistä voimia siihen ettei marraskuun alakulo jää pysyväksi vieraaksi. Voimia saa ehkä ja ennen kaikkea niiltä murakoilta mummoilta jotka elävät tätä samaa elämän vaihetta. Omalla kohdalla tämä ainakin toimii ja kiitollinen saan olla siitä, että ystäviini kuuluu ihmisiä vuosikymmenien takaa. Yhdessä on koettu monet hauskat hetket, ilot ja surut, on naurettu ja itketty yhdessä, on harrastettu ja harrastetaan yhdessä edelleen. Yksin ei aina tulisi lähdettyä, mutta samanhenkisessä porukassa lähteminen on helpompaa, joukossa on voimaa. 

Kuulumisten ja kokemusten vaihto auttaa näkemään asioita eri tavalla. Joskus omat murheet kutistuvat toisten kokemusten rinnalla tuskin havaittaviksi, joskus toisten myötätunto antaa oikeutuksen olla juuri niin surullinen miltä itsestä tuntuu. Tarinoiden jakaminen ja toisten selviämiskeinojen kuuleminen auttaa itseäänkin, jos ei sellaisenaan, niin omaan elämään soveltaen. Jos vaikka maailma ei paranekaan, sydän kevenee. Ja tokihan löytyy myös iloisia kokemuksia jaettavaksi ja yhdessä tekeminen ilahduttaa.  "Valitse aina elämä, vaikka elämä ei ole aina reilua, mutta se on silti hyvä." 

”One life. Live it! ” on tietoinen valinta blogini otsakkeeksi. Asioiden pohtiminen ja kirjoittaminen vaikka vain omaksi iloksi selkeyttää ajatuksia. Vuoden aikana blogissani on vierailtu lähes 10 000 kertaa, kukapa olisi uskonut. Ilmeisesti näille mummukan pohdiskeluillekin on paikkansa. Kiitos saamastani palautteesta. Ystävyys kantaa. Yhdessä olemme enemmän. Onneksi pian oven takana odottaa adventtiaika, kuljemme kohti valoa ja ehkä teksteihinkin löytyy valoisampi sävy.