Kirje vuosien takaa

Muistoja ei saa, ken ei itse niitä hanki

Sain käteeni kirjeen, jonka olin kirjoittanut itselleni 14 vuotta sitten Kilpisjärven mahtavan Saanan juurella savuisessa lapinkodassa. Oli jännittävää avata kirje, jonka sisällöstä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Ajatus kirjeiden kirjoittamisesta itsellemme oli ystäväni ja heittäydyimme kaikki neljä matkalaista mukaan koko sydämestämme. Luimme myös kirjeet muutama päivä sitten yhdessä eikä kyyneliltä vältytty, sydämestä kirjoitettuja ajatuksia. Kokemuksena viestin saaminen itseltä vuosien takaa oli koskettava. Hyvä idea toteutettavaksi pienen ystäväporukan illanistujaisissa, joissa muutenkin parannetaan maailmaa.

Olimme matkanneet pohjoiseen viettämään 50-vuotis päiviäni toukokuun lopussa, jolloin käsivarsi oli lähestulkoon vapaa muista matkailijoista. Juhlapäivänäni valloitimme Saana-tunturin, ihailimme Malla-tuntureiden siluetteja ja kaukana siintäviä Norjan tuntureita. Poimimme suuhumme kaarnikoita, jotka olivat säilyneet hyvin talven lumivaipan alla. Pohjoisen kansoille kaarnikka on ollut kautta aikojen tärkeä C-vitamiinin lähde ja mauste. Saamelaiset ovat aina arvostaneet marjaa, kun taas etelän ihmiset vielä 80-luvulla pitivät tuota variksenmarjana tunnettua marjaa syötäväksi kelpaamattomana. Taivaalliselta maistui myös juhlan kunniaksi korkattu kuohujuoma korkealla Saanan rinteellä.

Kaarnikka

Olen syntynyt vääränä vuodenaikana, mikään paikka Kilpisjärvellä kauppaa lukuun ottamatta ei ole auki toukokuun puolivälin jälkeen. Kevättalven ja keskikesän sesongin välissä tunturikylä vetää henkeä. Niinpä suunniteltu juhlaillallinen ravintolassa vaihtui makkaran paistoon kodassa, kyytipoikana kylmää huurteista, ihan parasta.

Kodan hämärässä kirjoitetut kirjeet oli alun perin tarkoitus lukea kymmenen vuoden päästä kirjoittamisesta. Vuosien saatossa ystäväni säilytyksessä olleet kirjeet katosivat mystisesti kunnes tupsahtivat esille joulun aikaan joulukoristeiden joukosta. Sen jälkeen kirjeet annettiin viisaasti miesväen haltuun sopivaa hetkeä odottamaan. Kirjettä kirjoittaessani olin ajatellut läheisiä ihmisiä, mitä toivoisin heille tapahtuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olin toivonut, että he kykenisivät nauttimaan elämästä, tekemään itselleen tärkeitä asioita, löytäneet suunnan elämälleen. Olin toivonut rohkeutta tehdä omia valintoja ja voimaa kulkea pystyssä päin elämän karikoissa, nauttimaan myötätuulesta. Olin toivonut heille kykyä nähdä itsensä tärkeänä, ainutlaatuisena ihmisenä, elämän rikkauden ymmärtämistä. Olin toivonut ystävyytemme säilyvän.

Kolme tärkeää ihmistä on nukkunut pois näiden 14 vuoden aikana, muille olen kertonut mitä heille henkilökohtaisesti olin toivonut. Toiveet ovat edelleen ajankohtaisia, voisin kirjoittaa ne uudestaan.

Luettuamme ystävien kanssa toinen toisillemme kirjeet, totesimme ajatelleemme yllättävän viisaasti silloin aikoinaan, ei olisi uskonut.

Tsakaljoen alajuoksun varrella olevan majapaikkamme vieraskirjasta löysin tuolloin runon, jonka olin säästänyt valokuvien joukossa. Sekin tuntuu ajankohtaiselta tänä päivänä.

Enkeleitä matkalla