Tänään liputetaan Suomenhevoselle!

Anna hevosen viedä koko syyskuun ajan, kehottaa Suomen Ratsastajainliito heppaihmisiä. Samalla halutaan juhlistaa satavuotiasta Suomea ja 110-vuotiasta Suomenhevosta.

Päivänkämmenellä lippu liehuu salossa monen hevosystävän kunniaksi!

Omat kokemukseni hevosista olivat lapsuudessa vähäiset. Viettäessäni kesiä kummitätini luona Juvalla, sain harjailla ja hoidella suomenhevosruuna Eppua. Pääsinpä jonkun kerran rekiajelullekin joulun aikaan. Tuohon aikaan ei hevosharrastus ollut sitä mitä tänä päivänä, hevoset tekivät oman osansa maatalon töistä ja siinä se. Myöhemmin elämääni on lasten harrastuksen myötä tullut useampikin heppaystävä. Tässä olisi tarjolla tarinaa niistä muutamasta, kaikki suomenhevosia.

Ratsastusharrastukseni alkoi Kerimaan tallilla Liisi Pirisen opissa v.97, kiitos siskoni Marja-Liisan, joka sai houkuteltua minut hevosen selkään. Harjaaminenkin oli varsin hankalaa, kun pidin huolen metrin turvavälistä hevoseen. Talutusratsastuksestahan se alkoi ja vierellä juoksi tyttäreni Paula 10v. ja Viiman selässä äippä! Muutamia nauruhermoja kutkuttavia videoitakin löytyy, mutta ne eivät kestä päivän valoa. Nykyisellä kotitallillamme, Sarin Tallilla, alkaa tänä syksynä ”ponikoulu” ratsastuksesta haaveileville aikuisille. Oman kokemukseni perusteella suosittelen rohkeasti kokeilemaan.

Kyseinen suomenhevonen S.H. Viima muutti koti-talliin Päivänkämmenelle Paulan ensimmäiseksi hevoseksi seuraavana vuonna. Projekti ravurista-ratsuksi alkoi. Kylläpä oltiin tietämättömiä ja rohkeita! Onneksi Viima oli luonteelta täysi 10 ja siitä sukeutui loppujen lopuksi hyvä ratsukin, mutta näin jälkikäteen pitää nostaa kuopukselle hattua, helpolla hän ei päässyt.

Kotvasen kuluttua vanhin tyttäremme halusi oman hevosen ja ei kun naisväki matkaan.

Nuijamaan perukoilta löysimme suomenhevosruunan nimeltään Helsteen. Makutuomareina olivat mukana Paula ja heppaystävämme Hanna.
Taina, jolle ensimmäistä hevosta oltiin hankkimassa, koeratsasti ruunan umpihangessa, itkeä pirautti ja sanoi ”äiti, tämän mie haluan” ja niin oli tinkimiset tingitty.  Kaupat tehtiin ja kotia kohti lähdettiin sen kevättalven rankimassa lumisateessa, hetken jo pohdittiin Imatralla yöpymistä.

Hyvä että kotiin selvittiin, kun alkoi kyytijärjestelyt ja olisiko siinä muutama päivä mennyt, kun uusi heppa seisoi pihassa.
Ihana Pikku-Hessu, jolla ei ollut minkäänlaisia huonoja tapoja. Myynti-ilmoitus piti paikkansa: täysin terve, helppo kengittää ja lastata, sopii aloittelijan ratsuksi mutta on ainesta vaativampaankin ratsastukseen, tykkää hoitamisesta, voi tarhata kenen kanssa vaan, voi maastoilla yksin tai yhdessä. Liian hyvää ollakseen totta, mutta niin vain oli!
Minulla oli ilo toimia tallityttönä ja apuna Pikku-Hessun liikuttamisessa ja hoitamisessa.

S.H. Viima ja Pikku-Hessu kotimaisemissa

Ensimmäinen oma hevoseni suomenhevosruuna Ponten-Poju muutti Päivänkämmenelle vappuna. Pojua kävimme sentään koeratsastamassa kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla kaverina oli Taina, joka jälleen oli kerrasta myyty. Toisella kerralla mukanani oli Paula, joka kävi testaamassa Pojun maasto-ominaisuuksia ja totesi ne vallan vauhdikkaiksi.
Omistaja silitteli Pojua turvasta minun harjaillessa ja hoidellessa ruunaa. Kotona syy selvisi varsin nopeasti. Olin ostanut itselleni harrastehepaksi ja hellyyden kohteeksi ruunan, jolle vihollinen numero 1 oli harja, vihollinen numero 2 oli harja ja vihollinen numero 3 oli harja ja seuraavaksi taisin tulla minä.

Kaupat siis tehtiin, 800 eurosta, johon sisältyi hevosen lisäksi käytetty satula, suitset varusteineen, jokunen harja ja kotiin kuljetus. Eipä soineet hälytyskellot! Eikä sekään herättänyt, että omistaja oli vaihtunut parin vuoden välein.

”Tämä on niitä suosikki hevosia, moni on omakseen halunnut ” totesi hieroja, joka kävi etsimässä syytä Pojun ikävään käytökseen lihaksista.
Ensimmäinen vuosi oli itkua ja hammasten kiristystä. Ei Poju minua koskaan saanut potkaistua, yrittämisen puutteesta sitä ei voinut syyttää. Tai taisihan se kerran melkein onnistua kun potkaisi takaisin. Neuvojia kävi pitkästäkin matkasta, mutta parhaan avun sain Paulalta jolle Pojusta tuli tärkeä kumppani. Toinen, joka valoi minuun uskoa, oli Kukkarokankaan isäntä.

Erkko toimi hevosenhoitajanani western-leireillä, auttoi ja kannusti.
Hiljaa hyvä tulee ja niin kävi meillekin Pojun kanssa. Yhteinen sävel ja luottamus löytyivät. Hoitamisesta Poju oppi nauttimaan, jaksoi kantaa minua selässään, kulki perässäni vapaana ja oli hyvä kumppani. Poju opetti minulle enemmän kuin muut elämäni hevoset yhteensä.
Ei ratsastamisen taidossa, mikä ei johtunut Pojun osaamattomuudesta vaan omasta arkuudestani. Sen sijaan se opetti minulle paljon ystävyydestä, ihmisten sekä eläinten.
Erkko teki viimeisen ystävän palveluksen Pojulle saattelemalla sen heppojen taivaaseen eräänä aurinkoisena syyspäivänä. Itkut itkettyäni päätin, ettei koskaan enää hevosta!

Ponten-Poju

Mutta sitten tuli Saras ja millä sen hevosen kokoisen aukon elämässä täyttää muulla kuin hevosella.

Jälleen kerran kevään rankimmassa lumipyryssä reilu viisi vuotta sitten matkasimme Kukkarokankaan porukan kanssa Sysmään hevosten katsastus kierroksella. Heppa oli minulle saatava ja saatiinkin. Alun perin Saraksen piti tulla kotiin kesän kynnyksellä, mutta Marjoa ei pidätellyt mikään, joten pääsiäisen aikaan olimme uudestaan matkalla Sysmään hakemaan Sarasta Kukkarokankaalle.
Saras on täyttänyt kaikki odotukset ja enemmänkin. Se on luotettava, yhteistyöhaluinen ja oppivainen tamma. Olen päässyt harrastamaan sydämeni kyllyydestä ja uskallan sanoa, että taitomme ovat matkan varrella karttuneet melkoisesti. Saralla on paljon ystäviä ja on se koukuttanut jonkun muunkin lännenratsastuksen pariin. Isommat ja pienemmät perheenjäsenemme ovat päässeet harrastamaan ratsastusta luottotamman kanssa.
Saraksen hankintaa ei ole tarvinnut koskaan katua ”The Best of All”.

R.R. Saras

 

Sotilasmestari ja suomenhevonen

Perheeseemme kuuluu tällä hetkellä toinenkin suomenhevonen, jota ei sovi unohtaa, vanhimman tyttäremme nuori, hieno ruuna Sherpa. Kaunis Poika, kuten itse sitä kutsun, on vastannut kaikkia odotuksia. Hyväkäytöksinen, herkkä hevonen, joka on antanut jo paljon onnistumisen hetkiä ja jolta on lupa odottaa tulevaisuudessa niitä lisää.

Sherpa&Paula esteradalla

Sherpa&Taina kouluradalla

 Kyllä näille kelpaa liputtaa!