Äitini, ystäväni

Äitimme syntyi Säämingin pitäjässä sijainneen maatilan Vanhalanmäen torpparin tyttäreksi elokuussa 1914, kolme vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Pienessä torpparin mökissä asui kaksi perhettä, molemmissa lapsia yli puolenkymmentä. Rahaa oli niukalti, tosin tarpeetkin toiset kuin tämän päivän perheissä. Äiti lähti koulutielle ollessaan 10- vuotias. Pitkälän piirin supistettua kansakoulua kesti neljä vuotta. Kovin kummoisia odotuksia ei pienen tytön koulumenestyksen suhteen ollut, etenkään kun kouluun ei joka päivä päässyt. Kenkiä ei riittänyt kaikille, joten talviaikaan koulua käytiin, kun kohdalle osui "kenkävuoro." Selaillessani äitimme arkistoja löysin hänen koulutodistuksensa ja hyvältähän se näytti, hiljainen kuuliainen täyden kympin tyttö. Sydämen sivistys tuli sitten pitkässä elämän koulussa, viisaampaa ja ymmärtäväisempää ihmistä sai hakea. Kun tyttäremme tytär kastettiin äidin kaimaksi, totesi ystäväni pikku-Elnan astuneen suuriin saappaisiin.

Koulukuva Pitkälän kansakoulusta – äitini alarivissä toinen tyttö vasemmalta 

Vuonna 1936 tuolloin 22-vuotias nuori nainen lähti hankkimaan elantonsa kaukana kotoa.

Äiti työskenteli vuonna 1918 perustetussa Viipurin sotilassairaalassa pesijänä. Viipurin sotilassairaala siirrettiin talvisodan alta Joutsenoon 1939 ja viimeiset vuodet hän työskenteli Lahteen 1941 perustetussa Keskussotilassairaala 2:ssa. Vuonna 1944 hän kouluttautui sairasvoimistelijaksi Puolustusvoimain järjestämällä kurssilla ja työskenteli sen jälkeen sotilassairaalassa uudessa ammatissaan. Lisäkoulutuksien myötä hän sai vuonna 1947 Lääkintöhallitukselta laillistuskirjan toimia lääkitysvoimistelijana. Äitimme oli rintamerkin numeron mukaan vuonna 1943 perustetun Suomen Lääkintävoimistelijan yhdistyksen 131. jäsen.

Savonlinnan Keskussairaalan aloittaessa toimintansa vuonna 1955 alkoi äidin työura saman vuoden huhtikuun 1. päivänä sairaalan ensimmäisenä lääkintävoimistelijana ja myöhemmin osastonhoitajana kuntoutusosastolla.

Vuonna 1943 perustetun Suomen Lääkintävoimistelijain yhdistyksen rintamerkki

Kuvia Lahdessa 40-luvun alkupuolella

Veera-siskon häissä todistajana sota-aikaan

Äitimme oli harvinaislaatuinen ihminen, levollinen ja huolehtivainen äiti ja samalla luotettava ystävä, jonka kanssa oli helppo keskustella asiasta kuin asiasta. Hauska huumori ja kyky nauraa itselleen olivat hänelle tyypillisiä ominaisuuksia. Lähes 40 eläkevuotta hän vietti aktiivisesti harrastaen, vielä ysikymppisenä hän omien sanojen mukaan kävi leireillä vetämässä jumppaa vanhuksille.

Elämä ei kohdellut häntä silkkihansikkain, mutta silti hän oli vapaa katkeruudesta. Äidillä oli kyky antaa anteeksi vaikka aiheellista anteeksi pyyntöä ei esitettykään.

Äidille usko oli tärkeä, itsestään selvä asiassa elämässä. Hän kertoi kantavansa rukouksissaan päivittäin jokaisen perheenjäsenen Jumalansa eteen pyytäen meille varjelusta elämän poluilla.

Erityisen iloinen olen siitä, että tyttäreni saivat oppia tuntemaan I-mummon, joksi äitiämme kutsuttiin.  On kallisarvoinen lahja tuntea ihmisiä, jotka ovat saaneet elää pitkän elämän ja haluavat jakaa arvomaailmansa kanssamme.

Äitini kuolemasta tuli maanantaina 23.1.kuluneeksi viisi vuotta, myös viisi vuotta sitten tuo päivä oli maanantai. Edellisenä päivänä pohdimme yhdessä äidin kanssa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta, veikkasimme molemmat Sauli Niinistöä uudeksi presidentiksi. Äitini ei vaalien tulosta ollut enää todistamassa. Hän oli kuollessaan 97-vuotias, mutta täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hyvin arjessa kiinni. Tuona sunnuntaina hän tiesi pian kuolevansa. Kahteen otteeseen hän sanoi minulle käyneensä jo rajalla. Jälkikäteen harmittelin, etten rohjennut kysyä miltä siellä näytti. Äidin levollisuudesta päätellen uskon siellä näyttäneen hyvältä ja turvalliselta.

Kaksi kuvaa äidistä

Äidin asenteessa oli jotain oheisen sanonnan kaltaista, jonka toivoisin itse omaksuvani.

”Jonakin päivänä minun on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saan elää.”