Mun isäin' oli sotamies

"Mun isäin' oli sotamies ja nuori kauniskin" oli yksi sotamarssi, jota lapsena tykkäsin laulaa. Se tuntui juhlalliselta ja jännittävältä. Pienenä löytävät keinot romantisoida asioita. Toinen sodasta kertova laulu kuului myös mielilauluihini "Ja se Oolannin sota oli kauhia. Hurraa, hurraa, hurraa." Tämä siitä syystä, että muistan yhdistäneeni Oolannin omaan sukunimeemme Olander ja jotenkin se tuntui kuuluvan meille, ihan oma sotalaulu. Isämme osallistui Suomen itsenäisyyden puolustamiseen talvi- ja jatkosodassa. Missä päin ja millä rintamalla isämme palveli isänmaataan, ei ole tiedossa, mutta sotamies hän oli, sankari toisten joukossa.

Lapsuuden kuva isästä

Isä syntyi vuonna 1912 perheeseen, johon kuului veli ja kasvattisisko. Perhe asui Helsingin Kilossa pienessä talossa. Svenska talande bättre folk, niin kuin joskus kuuli sanottavan näistä ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvista suomalaisista.
Isä perusti perheen 30-luvun lopulla ennen sotia. Sota-aikana perhe hajosi isän lähtiessä rintamalle. Perheen lapset lähetettiin turvaan sodan jaloista Ruotsiin ja maaseudulle Suomeen. Suuri murhe kohtasi perhettä äidin kuollessa sodan aikana eikä ydinperhe enää koskaan yhdistynyt kokonaan. Veljeni palasivat aikanaan Suomeen tätinsä hoiviin ja siskoni meille isän uuteen perheeseen.

Isä 40-luvulla

Isä oli ammatiltaan putkimies ja hyvä sellainen, ammattitaitoinen ja ahkera, kun sille päälle sattui. Joskus kävi kuitenkin niin, että miesporukassa tuli istuttua korttiringissä vähän pitempään eikä maanantaina tullut mieleen töihin lähtö. Omakotitalomme pannuhuoneessa tuoksui Työmies-tupakka ja sen seuraksi pannuhuoneeseen kokoontuneet naapurukset nauttivat Pöytäviinaa. Puhuttiinko siellä sotakokemuksista vai arkipäivän asioista, mene ja tiedä, mutta hyvin tuntuivat miehet yhdessä viihtyvän.

Se teki elämän ajoittain epävakaaksi, mutta mitenkään turvattomana en lapsuuttani muista. Äitimme oli vahva nainen, joka kyllä tarvittaessa piti langat käsissä.

Isä oli tulisieluinen, äkkipikainen mies, joka usein teki ennen kuin ajatteli. Saattoipa joskus joutua jälkikäteen harmittelemaan tekemisiään. Tunnistan itsessäni varsin hyvin tuon piirteen, on tullut tavaksi sanoakin isä-Ivarin istuvan olkapäällä silloin tällöin.

Sotakokemuksista eikä menneistä tapahtumista puhuttu meille lapsille. Eipä tainnut olla tapana siihen aikaan monessakaan perheessä. Dokumenttiohjelma ”Sodan murtamat” kertoi tarinoita sodassa palvelleista miehistä, jotka sodan loputtua kokemuksineen jäivät yksin, ei ollut kriisipalavereita eikä tukihenkilöitä. Tuo ohjelma avasi silmäni ja sai minut ajattelemaan uudella tavalla noita 50-luvulla yhteen kokoontuneita miehiä ja heidän tapaansa elää. 

Liian paljon, liian varhain, ei voi olla jättämättä jälkiä.

Viimeisen vuoden ennen kuolemaansa isä oli paljon kotona ja vietimme aikaa yhdessä perheenä.Hän oli kova kalamies, kesällä ongella ja talvella pilkillä. Isä osti perheellemme puisen moottoriveneen kesäisiä saarireissuja silmällä pitäen. Reissut jäivät vähiin isän kuollessa sairauskohtaukseen 50 vuoden iässä. Isä haudattiin minun täyttäessä 10 vuotta.

Toivon, että olisin oppinut tuntemaan isäni paremmin, että minulla olisi ollut mahdollisuus jutella hänen kanssaan aikuisena ihmisenä, kuulla isän itsensä kertovan elämänsä tarinaa.

Isä olisi ansainnut tulla kuulluksi!

Äiti ja isä kotitalomme rappusilla

”Tee rauha oman menneisyytesi kanssa jotta se ei tuhoa tulevaisuuttasi.”