Sielunsiskoille, supernaisille

Voit onnitella itseäsi, jos ystäviesi joukosta löydät henkilön, jonka tunnistat sielunsiskoksi. Toisaalta voit olla ylpeä, jos tiedät olevasi jollekin sellainen. Minulla on satumainen onni omistaa sielunsisko ja tiedän, että tietoisuus asiasta ja tunne on yhteinen.

Emme ole tunteneet lapsuudesta asti, emme ole olleet erottamattomia. Emme kohtaa kovinkaan usein, mutta kun kohtaamme, luottamus toisen ystävyyteen on itsestään selvä.

Jaamme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, luonto ja varsinkin lapin luonto ovat molemmille rakkaita. Perhe on, uskallan näin sanoa, molemmille arvoista tärkein, se tulee aina ensin.

Tutustuimme viimeisien työvuosieni aikana työskennellessämme kollegoina saman työnantajan palveluksessa. Vaihdoimme usein ajatuksia esimiestyön haasteista toimien toistemme tukihenkilöinä. Yhteiset pohdinnat, palautteen, kriittisenkin, antaminen ja saaminen ja hyvien käytäntöjen jakaminen olivat parasta antia yhteisissä kohtaamisissa. Jos meidän vahvuudet työntekijöinä olisi voinut yhdistää ja heikkoudet heittää romukoppaan, olisi tuloksesta varmasti voinut sanoa "hyvää yritetään mutta priimaa pukkaa”. Ystäväni toi minun tuumailuihini aina inhimillisen, ihmisläheisen näkökulman ja minä saatoin muutaman kerran palauttaa hänet arkisille poluille.

Pikkuhiljaa huomaamatta työtoveruus syveni ystävyydeksi. Keskusteluihin tulivat mukaan läheiset ihmiset, heidän elämänsä kulku iloineen ja suruineen. Yhteisistä tapaamisista muodostui voimaannuttavia hetkiä, joissa jaettiin kokemusten ja tunteiden lisäksi keinoja selvitä arjessa eteenpäin vaikeinakin hetkinä.

"Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan.

Elämälle kiitos, jatketaan siitä mihin jäätiin viimeksi kun tavattiin!"

                                      

Sain kutsun yökylään ja matkasin, kuin alakoululainen konsanaan kaverin luokse, jännityksen ja odotuksen sekaisin ajatuksin junttilasta Jumalan selän taakse, maaseudun tyttöjä molemmat. Turhaan jännitin. Vaikka itselläni työelämä on taakse jäänyttä ja ystävälläni työnantaja vaihtunut, ei puheen aiheita puuttunut. Pitkällä metsälenkillä ajatukset soljuivat kuin itsestään, ääneen ajattelua tuo meidän vuoropuhelu.
Pohdittiin sitäkin, mikä tekee tästä ystävyydestä ainutlaatuista. Voisiko se olla siinä, että kohdatessamme olemme aina päärooleissa. Emme tunne toistemme läheisiä kuin sen perusteella, mitä kumpikin on perheestään kertonut. Ei turhia tulkintoja, ei puolustuspuheita. Ei asettumista kenenkään puolelle. Voisi luulla, että tulee kerrottua ainoastaan itselleen myönteisiä asioita, mutta ei sinne päinkään. Sielunsiskon kanssa voi rehellisesti pohtia omia synkkiä sielun syövereitä ilman, että tarvitsee pelätä toisen tuomitsevaa suhtautumista. Ei ole tarvetta kiillottaa kilpeä. Ajatukset avoinna. Arvokasta ystävyyttä.

Aika vain loppui kesken. Mutta ensikerralla jatketaan siitä mihin jäätiin.