Rottalan koulusta kotikadulle

 Aika kultaa muistot, sanotaan. Ihana, ihana aika lapsuuden!

Matka Rottalan koulusta, virallisemmin Pääskylahden kansakoulusta, kotikadulle tuntui joskus pitkältä. Varsinkin silloin, kun syystä tai toisesta jäi kaveriporukan ulkopuolelle, ei mahtunut joukkoon. Ei sitä kiusaamiseksi kukaan kutsunut, pieneksi kiusan teoksi ennemminkin. Jokainen sai siitä osansa ajallaan. Silloin käveltiin muutama kymmenen metriä onnekkaitten perässä, jonkinlainen turva ja porukkaan kuulumisen tunne siinäkin oli.
Pääskylahdesta kotikadulleni oli matkaa parisen kilometriä ja matkan varrella Inkerinkylässä, kirkon kupeessa, oli narukaruselli, jossa sai hyvät kyydit. Joskus karusellin luona oli koulusta tulijoita odottamassa mykkä-Kake, poika joka ei kuullut eikä puhunut. Poika, joka näin jälkikäteen ajatellen oli yksinäinen ja ehkä toivoi kavereita. Meitä hän kummeksutti, pelottikin vähän ja silloin karuselli kierrettiin kaukaa.  
Keskiviikkoisin juostiin siskojen kanssa kilpaa kotikadun päästä kotipihaan. Kuka ensin ennätti, nappasi Aku-Ankan ja linnoittautui lukemaan sitä vessaan lukkojen taakse. Keskiviikko, Aku-Ankka päivä oli ihan paras, varsinkin kilpajuoksun voittajalle. Muistan joskus säikäyttäneeni siskoni pahanpäiväisesti hänen voitettuaan kilpajuoksun. Hänen tullessa ulos vessasta, seisoin oven ulkopuolella etuhammas mustalla paperilla piilotettuna ja kauhistelin, että hampaani oli kilpajuoksun tiimellyksessä irronnut, hänen vika tietenkin. Todesta meni kuin väärä raha. Muistan saaneeni kyllä kyytiä, kun totuus valkeni.
Syksyisin ja kesäisin koulumatka taittui Iskon peltojen kautta. Silloin matkalla tapasi laiduntavia lehmiä, nykyään omakotitaloilla täyttynyt pelto oli lapsuudessani maalaismaisemaa.

Yksi mielipaikoistani oli Koivupirtti, metsäinen saareke peltojen keskellä. Koivupirtillä kasvoi keväisin kieloja ja kesän myötä valkoiset ketunleivät valtasivat metsän. Koivupirttikin on ajan saatossa kadonnut asutuksen tieltä. Hyviä asuinpaikkoja lapsiperheille ennen ja nyt.
Karkulahdessa juostiin uimassa useita kertoja päivässä, tuskin ennättivät uimapuvut kuivua, kun lähdettiin uudestaan matkaan. Uintimatkan varrella olevilta laitumilta haettiin lypsytuoretta maitoa peilareilla ruokapöytään. Liukkosen "Letku" oli varsinainen taituri keskipakoisvoiman käytössä, vinhaa vauhtia pyörii peilari pitkän nuorukaisen käsivarren päässä eikä tippaakaan maitoa mennyt hukkaan, kunnes kerran tarinan mukaan sanka irtosi. Mitähän mahtoi kotiväki tuumata, sitä ei tarina kerro.

Nätkin jätkiä on asunut alueella kaikilla vuosikymmenillä. Minun lapsuudessani isommatkin pojat osallistuivat välillä yhteisiin leikkeihin. Minulle mieluisin oli poliisi- ja rosvoleikki, jossa puolet porukasta sai etumatkan turvin paeta lähialueiden piilopaikkoihin ja loput lähtivät rosvojen perään.

Koko ilta siinä helposti kului rosvoja metsästettäessä.

Talvella kokoonnuttiin isolla porukalla luistinradalle ja siellä leikkinä oli "Kuka pelkää mustaa miestä" tänä päivänä rasistisena leikkinä se olisi kai kielletty, nimeä ainakin pitäisi vaihtaa. Silloin talvileikeistä ihan parhaita. Suorat rivit kentän molempiin päihin ja "musta mies" tai kaksi keskelle kiinniottajiksi ja sitten puolten vaihto niin kovaa kuin luistimilla pääsi.

Yksi parhaista talvisista leikkipaikoista oli Volmarin veljesten rakentama lumilinna, jonka tornista voi laskea pyllymäkeä jäistä ränniä myöten alakerroksiin. Sen ajan Nätkin jätkät järjestivät hauskaa puuhaa pienemmille, osallistuivatpa joskus itsekin yhteisiin touhuihin.
Tähän aikaan vuodesta kevään koittaessa ja lumien sulaessa alkoivat erilaiset pihaleikit.
Twistin pelaaminen, naruilla hyppely, ruutu-hyppely ja seinäpallo veivät ison osan "jouten olosta." Vieläkö näitä leikitään? Minun lapsuudessani leikittiin, jossain perinneleikeiksikin kutsuttuja.
Tänä keväänä taidan koukuttaa lastenlapset näihin leikkeihin! Vilman kanssa jo vähän aloiteltiin Pääsiäisviikon mummolapäivänä. Seinäpallo vaatii vielä harjoittelua, mutta twistin hyppely kuminauhalla sujui mallikkaasti. Siinä jäin toiseksi.

Vilma Iloinen twistaa!