Äitimme
syntyi Säämingin pitäjässä sijainneen maatilan Vanhalanmäen torpparin
tyttäreksi elokuussa 1914, kolme vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Pienessä
torpparin mökissä asui kaksi perhettä, molemmissa lapsia yli puolenkymmentä.
Rahaa oli niukalti, tosin tarpeetkin toiset kuin tämän päivän perheissä. Äiti
lähti koulutielle ollessaan 10- vuotias. Pitkälän piirin supistettua
kansakoulua kesti neljä vuotta. Kovin kummoisia odotuksia ei pienen tytön
koulumenestyksen suhteen ollut, etenkään kun kouluun ei joka päivä päässyt.
Kenkiä ei riittänyt kaikille, joten talviaikaan koulua käytiin, kun kohdalle
osui "kenkävuoro." Selaillessani äitimme arkistoja löysin hänen
koulutodistuksensa ja hyvältähän se näytti, hiljainen kuuliainen täyden kympin
tyttö. Sydämen sivistys tuli sitten pitkässä elämän koulussa, viisaampaa ja
ymmärtäväisempää ihmistä sai hakea. Kun tyttäremme tytär kastettiin äidin
kaimaksi, totesi ystäväni pikku-Elnan astuneen suuriin saappaisiin.
Koulukuva Pitkälän kansakoulusta –
äitini alarivissä toinen tyttö vasemmalta
Vuonna 1936 tuolloin 22-vuotias nuori
nainen lähti hankkimaan elantonsa kaukana kotoa.
Äiti työskenteli vuonna 1918
perustetussa Viipurin sotilassairaalassa pesijänä. Viipurin sotilassairaala
siirrettiin talvisodan alta Joutsenoon 1939 ja viimeiset vuodet hän työskenteli
Lahteen 1941 perustetussa Keskussotilassairaala 2:ssa. Vuonna 1944 hän
kouluttautui sairasvoimistelijaksi Puolustusvoimain järjestämällä kurssilla ja
työskenteli sen jälkeen sotilassairaalassa uudessa ammatissaan.
Lisäkoulutuksien myötä hän sai vuonna 1947 Lääkintöhallitukselta
laillistuskirjan toimia lääkitysvoimistelijana. Äitimme oli rintamerkin numeron
mukaan vuonna 1943 perustetun Suomen Lääkintävoimistelijan yhdistyksen 131.
jäsen.
Savonlinnan Keskussairaalan
aloittaessa toimintansa vuonna 1955 alkoi äidin työura saman vuoden huhtikuun
1. päivänä sairaalan ensimmäisenä lääkintävoimistelijana ja myöhemmin
osastonhoitajana kuntoutusosastolla.
Vuonna 1943
perustetun Suomen Lääkintävoimistelijain yhdistyksen rintamerkki
Kuvia Lahdessa
40-luvun alkupuolella
Veera-siskon
häissä todistajana sota-aikaan
Äitimme oli
harvinaislaatuinen ihminen, levollinen ja huolehtivainen äiti ja samalla
luotettava ystävä, jonka kanssa oli helppo keskustella asiasta kuin asiasta.
Hauska huumori ja kyky nauraa itselleen olivat hänelle tyypillisiä
ominaisuuksia. Lähes 40 eläkevuotta hän vietti aktiivisesti harrastaen, vielä
ysikymppisenä hän omien sanojen mukaan kävi leireillä vetämässä jumppaa
vanhuksille.
Elämä ei kohdellut häntä silkkihansikkain,
mutta silti hän oli vapaa katkeruudesta. Äidillä oli kyky antaa anteeksi vaikka
aiheellista anteeksi pyyntöä ei esitettykään.
Äidille usko oli tärkeä, itsestään
selvä asiassa elämässä. Hän kertoi kantavansa rukouksissaan päivittäin jokaisen
perheenjäsenen Jumalansa eteen pyytäen meille varjelusta elämän poluilla.
Erityisen iloinen olen siitä, että
tyttäreni saivat oppia tuntemaan I-mummon, joksi äitiämme kutsuttiin. On kallisarvoinen lahja tuntea ihmisiä, jotka
ovat saaneet elää pitkän elämän ja haluavat jakaa arvomaailmansa kanssamme.
Äitini kuolemasta tuli maanantaina 23.1.kuluneeksi viisi vuotta, myös viisi vuotta sitten tuo päivä oli maanantai. Edellisenä päivänä pohdimme yhdessä äidin kanssa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta, veikkasimme molemmat Sauli Niinistöä uudeksi presidentiksi. Äitini ei vaalien tulosta ollut enää todistamassa. Hän oli kuollessaan 97-vuotias, mutta täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hyvin arjessa kiinni. Tuona sunnuntaina hän tiesi pian kuolevansa. Kahteen otteeseen hän sanoi minulle käyneensä jo rajalla. Jälkikäteen harmittelin, etten rohjennut kysyä miltä siellä näytti. Äidin levollisuudesta päätellen uskon siellä näyttäneen hyvältä ja turvalliselta.
Äitini kuolemasta tuli maanantaina 23.1.kuluneeksi viisi vuotta, myös viisi vuotta sitten tuo päivä oli maanantai. Edellisenä päivänä pohdimme yhdessä äidin kanssa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulosta, veikkasimme molemmat Sauli Niinistöä uudeksi presidentiksi. Äitini ei vaalien tulosta ollut enää todistamassa. Hän oli kuollessaan 97-vuotias, mutta täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hyvin arjessa kiinni. Tuona sunnuntaina hän tiesi pian kuolevansa. Kahteen otteeseen hän sanoi minulle käyneensä jo rajalla. Jälkikäteen harmittelin, etten rohjennut kysyä miltä siellä näytti. Äidin levollisuudesta päätellen uskon siellä näyttäneen hyvältä ja turvalliselta.
Kaksi kuvaa äidistä
Äidin asenteessa oli jotain oheisen
sanonnan kaltaista, jonka toivoisin itse omaksuvani.
”Jonakin päivänä minun on kuoltava,
mutta kaikkina muina päivinä saan elää.”