Diamonds are girl's best friend…almost

Hurahdin hevosiin varhaisessa keski-iässä, monen muun äiti-ihmisen tavoin, seuratessani tyttären ratsastusta kentän reunalla. Pikku yllytys ystävältä ja yks kaks löysin itseni harjailemassa hevosta metrin turvavälin takaa. Äiti nousi satulaan ja alakouluikäinen tytär narun jatkona vierelle juoksemaan! Siitä se sitten lähti, lapasesta niin kuin sanotaan.

Eipä ole sen jälkeen tarvinnut timanteista haaveilla. Kaikki ylimääräinen ja vähän enemmänkin on mennyt kavioeläinten kanssa touhuamiseen. Ensin vieraiden heppojen ja sitten sen oman, koska heppahöperyyden edetessä tiettyyn vaiheeseen on se ihan oma saatava. Ystävät ovat kantaneet huolta moisesta innostuksesta, enemmän kuitenkin mieheni puolesta.

Tallivuokra, kengitys, hampaiden raspaus, madotukset, rokotukset, valmentautuminen ja mitä näitä nyt on. Traikun voi aina vuokrata, mutta auto pitää vaihtaa, joten mieskin joutuu taipumaan tämän kaikki nielevän harrastuksen edessä. Kuskiakin tarvitaan, kun et itse osaa (etkä uskalla) moista yhdistelmää ajaa.

Mikä siinä koukuttaa? Mikä saa lähtemään tallille kehnossakin kelissä? Miksi omasta mielestä ihan normi järjellä varustettu naisihminen herää aamulla kellon soittoon lähteäkseen tallille harjailemaan hevosta ja valmistautumaan ratsastustunnille?

Eläkeläisenä kun saisi nukkua vaikka kellon ympäri.

Senpä takia tietenkin, että Diamonds are girl's best friend ja heppahöperölle hevonen on se timantti, se paras ystävä tai ainakin toiseksi paras.

Ja aamutalli on ihan parasta! Siihen saa ihan mukavasti kulumaan aikaa useammankin tunnin. Tallikaverit ovat kaikki itseäni kymmeniä vuosia nuorempia, mutta talliyhteisössä ikäero häviää. Kuulumme kaikki samaan porukkaan. Ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

Eikä yksinkään ole hassumpaa, onhan seurana toinen elävä olento, jonka kanssa touhutessa on oltava aidosti läsnä, keskityttävä juuri tähän juttuun. Siinä maailman murheet unohtuu.

Hevosen hoitaminen ja ratsastaminen on ollut parasta terapiaa itselleni monessa elämän tilanteessa.  Usein olen lähtenyt tallille väsyneenä ja joskus vastentahtoisestikin, mutta aina olen tullut virkistyneenä takaisin. Heppaterapia on hyvää hoitoa niin keholle kuin mielelle.

Ihmisen ja hevosen välisen luottamussuhteen syntymisessä on jotain ainutlaatuista. Se ei synny hetkessä, mutta on välttämätön edellytys hevosen kanssa toimimiselle.

Ison eläimen kanssa ei pärjää voimalla, tarvitaan muita keinoja. Välillä iskee epätoivo ja pelkokin, mutta itsensä voittaminen ja onnistuminen ovat sitten sitä palkitsevampia.

Hiljaa hyvä tulee! Kun yhteinen sävel ja luottamus löytyvät, ei sitä voita mikään.

Hevonen on viisas ystävä ja hyvä kuuntelija. Väitän, että se tunnistaa tunteeni ja vastaa niihin omalla persoonallisella tavallaan. Hevosen korvaan voin kuiskutella kaikki murheeni, se ei niitä levittele, vaan uskollisen ystävän tavoin säilyttää kaikki salaisuuteni.

Kukapa niitä timantteja oikeasti tarvitsisikaan!

Kun minulla on SarasParas 💖