Uusi vuosi. Uusi mahdollisuus

Edessä uusi vuosi ja uusi mahdollisuus rakastaa itseään ja pitää huolta, aiempaa paremmin, omasta hyvinvoinnista. En varsinaisesti ole pitänyt tapanani tehdä uuden vuoden lupauksia, niiden toteuttaminen kun tahtoo olla varsin hankalaa. Nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja luvata itselleni rakastaa itseäni enemmän ja tehdä unelmista, ainakin yhdestä, totta.

”Elämämme seikkailu vasta alkaa, kun alamme rakastaa itseämme tinkimättömästi, sillä me itse olemme ne ainoat ihmiset, joiden kanssa meidän täytyy vääjäämättä elää koko elämämme. Itsensä rakastaminen tapahtuu ennen muuta silloin, kun hyväksymme keitä olemme. Virheemme ja onnistumisemme sekä valoisat ja pimeät puolemme.” www.askelterveyteen.com

Oman hyvinvointini edistämiseksi olen ottanut vastaan huikean neljän viikon haasteen, jossa luvataan auttaa osallistujat elämänmuutoksen alkuun!  LEVEL10 kutsuu, tälle on tilausta! Alkutestaus ei ollut kovin mairitteleva. Kehoni iästä ehdin jo innostua, 50v, kunnes henkilökohtainen koutsini kertoi, ettei laitteisto todennäköisesti tunnista sitä korkeampaa kehon ikää. Mitä, mitä? Odotan mielenkiinnolla henkilökohtaista koutsausta ruokavalion ja liikunnan suhteen, ainakin tukijoukot ovat innostavat ja ammattitaitoiset.

Mutta miksi juuri nyt innostus moiseen elämäntapamuutokseen? 

Syy on varsin yksinkertainen.Toive säilyttää mahdollisuus nauttia elämästä ja itselle tärkeistä asioista jotakuinkin terveenä ja hyvinvoivana. Tunnen itseäni sen verran, että tiedän tarvitsevani ryhmän tukea muutoksen toteuttamiseen. Olen varsin hyvä huijaamaan itseäni liikkumisen ja herkuttelun suhteen. Ei ole pakko, jos ei huvita! Tiedän myös, että ikä tekee tehtävänsä, keho rapistuu kiihtyvää tahtia, jos ei itse sitä mitenkään jarruttele.

”Sitä kumartuu sitomaan kengännauhojaan ja pohtii, mitä muuta voisi tehdä, kun nyt kerran on valmiiksi alhaalla.”  George Burns

Henkilökohtaisen unelmani toteuttaminen vaatii hyvää kuntoa, turhasta ylipainosta kuormittumattomia jalkoja ja oman mukavuusalueen ylittämistä sekä sinnikkyyttä ja seikkailumieltä.

Kumppaninkin matkalle haluan. Olen heittänyt haasteen muutamalle ystävälle, katsotaan innostuuko kukaan. Olen usean vuoden ajan haaveillut mahdollisuudesta lähteä vaellusmatkalle.

Toiveenani on osallistua pyhiinvaellukselle Sarriasta Santiago de Compostelaan.

Ranskalainen tie ”Camino Frances” on tunnetuin yli tuhat vuotta vanhoista vaellusreiteistä Santiago de Compostelan katedraaliin, apostoli Jaakobin haudalle, jonne Sarriasta vaelletaan reitin viimeiset sata kilometriä. Reitti kulkee mainosten mukaan idyllisissä Galician maakunnan luonnonmaisemissa, tammimetsissä, viinialueiden ja niittyjen reunoilla läpi ihastuttavien keskiaikaisten maalaiskylien. Kiirettä ei ole, ei matkalla eikä matkalle lähdössä. Jos ei tänä vuonna niin ehkä seuraavana. Matkan tarkoituksena on viedä apostoli Jaakobin haudalle kivi ja sen mukana henkilökohtainen ”syntisäkki”. Kivenkin olen valinnut, joten valmistelut ovat hyvällä mallilla!

Jos ei tänä vuonna Compostelaan niin ainahan vaellusmatkan voi toteuttaa myös koti-Suomessa, Tunturi-Lappi tarjoaa siihen loistavat puitteet. Kohteena Pallastunturin alue on varteenotettava vaihtoehto itsenäisen Suomen juhlavuonna. Tälle hyvälle kakkosvaihtoehdolle on jo matkakumppani valmiina!

Matka lapsuuden jouluun

Joulunodotus on aina ollut itselleni joulussa parasta, kodin valmistaminen joulun juhlaa varten, joululeivonnaisten tuoksut, lahjojen paketointi ja siihen liittyvä salaperäisyys ja jännitys.

Joululaulut, kynttilät ja kukkien tuoksu tuovat joulun tunnelman.

Joulunkukka lapsuudessani oli hyasintti. Kukka, joita äitini kouli syksyn aikana kellarissa.

Sinisiä, valkoisia ja vaaleanpunaisia hyasintteja hän kasvatti koristamaan kotiamme ja antoi lahjaksi ystävilleen. Tänä jouluna kodissamme tuoksuu hyasintti.

Lapsuuden kodissani ei syöty Saarioisten äitien tekemää ruokaa, vaan ihan oman äidin tekemiä herkkuja. Samat perinneruuat kuin tänäkin päivänä löytyivät joulupöydästä vaikka toki vaatimattomammin joulua lapsuuden kodissani vietettiin. Riisipuuro ja ”sekameteli” soppa olivat jo tuolloin herkkuani.

Piparkakkutaikinan äiti teki paistamista edeltävänä päivänä ulkoeteisen kylmään komeroon maustumaan ja kyllä muutaman kerran piti käydä taikinaa maistelemassa. Varmasti jäivät sormen jäljet taikinaan, mutta en muista koskaan siitä moitteita tulleen.

Lapsuudessani ei hedelmiä ollut päivittäin tarjolla, mutta jouluna niitä syötiin. Mandariinien tuoksu tuo tänäkin päivänä mieleen joulun. Isä toi työmatkalta tullessaan laatikollisen mandariineja ja niitä säilytettiin eteisen vaatenaulakon päällä, josta sitten noita etelän herkkuja lapsille annettiin. Kotipihan omenoita säilytettiin papereihin käärittynä kellarissa joulupöytään.

Ihan sivuhuomautuksena, mitenkään jouluun liittyen, sikotauti oli paras tauti ikinä, silloin sai syödä banaaneja, kun muuta ei pystynyt nielemään.

Jouluna annettiin ja saatiin lahjoja, ei kovin montaa kenellekään, mutta riittävästi.

Itselläni oli tapana aloittaa lahjojen paketointi hyvissä ajoin ja jos ei ihan päivittäin, niin usein kuitenkin piti paketti avata ja tarkistaa oliko lahja sellainen kuin muistin. Erityisesti on jäänyt mieleen isälleni ostama vihreä lasinen tuhkakuppi, sen sileää pintaa oli mukava tunnustella kädessä ja ihastella sen väriä, joten sen paketoin useaan kertaan ennen joulua.

Siskoni ihmettelivät nuken vaatteiden häviämistä leikeistä joulun alla, mutta yllätyksekseen he saivat ne minulta lahjaksi jouluna. Paketointi oli mukavaa puuhaa, edelleenkin pidän joululahjavalvojaiset ja paketoin itse antamani joululahjat, lapsuuden peruja.

Salaisuuden pitäminen voi käydä lapselle ylivoimaiseksi. Siskoni Ulla osti isälle lahjaksi hinkselit, joita tuohon aikaan miehet käyttivät. Usean kerran hän vakuutti isälle, ettei aio kertoa mitä paketista löytyy, kunnes viimein ihan vahingossa jatkoi lausetta ”en kerro mitä ostin, mie ostin hinttelit!”

Iso-siskoni muistaa lahjoistaan erityisesti uudet valkoisuutta hohtavat kaunoluistimet. Pakettia oli pitänyt käydä ravistelemassa useita kertoja ennen aattoa. Sinä jouluna hän pääsi poikkeuksellisesti joulupäivänä kokeilemaan uusia luistimia kotitielle, luistelukenttiä ei lapsuudessani ollut lähimailla.

Poikkeuksellisesti sen takia, että tuohon aikaan joulupäivä vietettiin kotona sisällä leikkien.

Vasta Tapaninpäivänä lähdettiin ihastelemaan kavereiden lahjoja.

Itselleni mieluisimpia joululahjoja olivat pienet posliiniesineet, joita Helsingin sisko lähetti pukinkonttiin.

Kuusi koristi lapsuuden kodin olohuonetta, oksilleen se sai aidot kynttilät ja pumpulilunta.

Mitähän paloviranomaiset tänä päivänä sanoisivat moisesta kuusen koristelusta.

Mieluisimmat koristeet olivat kirkkaissa tinapapereissa suklaapallot ja -kellot sekä joulukaramellit, jotka oli lupa syödä joulun jälkeen. Tosin tyhjiäkin papereita jokunen löytyi kuusta purettaessa.

Lapsuuden jouluun kuului joulukirkko Pääskylahden seurakuntatalolla. Kirkkomatka tehtiin kävellen, äidilläni oli hyvä lauluääni eikä Hän säästellyt sitä laulaessaan virsiä. Joskus se vähän hävetti, mutta onneksi kylällä asui toinenkin äiti, joka lauloi vielä kovemmin.

Istuin itse joulun alla kirkon penkissä tyttärieni vieressä laulamassa antaumuksella joululauluja ja mietin hävettiköhän heitä.

Mikä ihana, koskettava matka lapsuuden jouluun tämän kirjoittaminen on ollutkaan. Aivan kuin tyhjästä alkoi mieleeni palautua muistoja lapsuuden kodista, muistoja, jotka olivat hautautuneet syvälle eletyn elämän kerroksien alle. Yksi muisto palautti mieleen seuraavan ja se taas uuden muiston, kaikki tässä käsin kosketeltavissa. Äidin tuttu hahmo lapsuudesta on elävänä silmissäni, lapsuuden kodin vaikka vaatimatonkin joulun juhla, lämpö ja turvallisuus.  Tämä päivä ja tulevaisuus hämärän peitossa. Sydän vailla huolta tulevasta, lapsuuden riemua täynnä.

Siskokset joulun aikaan viisikymmentä luvulla

Diamonds are girl's best friend…almost

Hurahdin hevosiin varhaisessa keski-iässä, monen muun äiti-ihmisen tavoin, seuratessani tyttären ratsastusta kentän reunalla. Pikku yllytys ystävältä ja yks kaks löysin itseni harjailemassa hevosta metrin turvavälin takaa. Äiti nousi satulaan ja alakouluikäinen tytär narun jatkona vierelle juoksemaan! Siitä se sitten lähti, lapasesta niin kuin sanotaan.

Eipä ole sen jälkeen tarvinnut timanteista haaveilla. Kaikki ylimääräinen ja vähän enemmänkin on mennyt kavioeläinten kanssa touhuamiseen. Ensin vieraiden heppojen ja sitten sen oman, koska heppahöperyyden edetessä tiettyyn vaiheeseen on se ihan oma saatava. Ystävät ovat kantaneet huolta moisesta innostuksesta, enemmän kuitenkin mieheni puolesta.

Tallivuokra, kengitys, hampaiden raspaus, madotukset, rokotukset, valmentautuminen ja mitä näitä nyt on. Traikun voi aina vuokrata, mutta auto pitää vaihtaa, joten mieskin joutuu taipumaan tämän kaikki nielevän harrastuksen edessä. Kuskiakin tarvitaan, kun et itse osaa (etkä uskalla) moista yhdistelmää ajaa.

Mikä siinä koukuttaa? Mikä saa lähtemään tallille kehnossakin kelissä? Miksi omasta mielestä ihan normi järjellä varustettu naisihminen herää aamulla kellon soittoon lähteäkseen tallille harjailemaan hevosta ja valmistautumaan ratsastustunnille?

Eläkeläisenä kun saisi nukkua vaikka kellon ympäri.

Senpä takia tietenkin, että Diamonds are girl's best friend ja heppahöperölle hevonen on se timantti, se paras ystävä tai ainakin toiseksi paras.

Ja aamutalli on ihan parasta! Siihen saa ihan mukavasti kulumaan aikaa useammankin tunnin. Tallikaverit ovat kaikki itseäni kymmeniä vuosia nuorempia, mutta talliyhteisössä ikäero häviää. Kuulumme kaikki samaan porukkaan. Ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

Eikä yksinkään ole hassumpaa, onhan seurana toinen elävä olento, jonka kanssa touhutessa on oltava aidosti läsnä, keskityttävä juuri tähän juttuun. Siinä maailman murheet unohtuu.

Hevosen hoitaminen ja ratsastaminen on ollut parasta terapiaa itselleni monessa elämän tilanteessa.  Usein olen lähtenyt tallille väsyneenä ja joskus vastentahtoisestikin, mutta aina olen tullut virkistyneenä takaisin. Heppaterapia on hyvää hoitoa niin keholle kuin mielelle.

Ihmisen ja hevosen välisen luottamussuhteen syntymisessä on jotain ainutlaatuista. Se ei synny hetkessä, mutta on välttämätön edellytys hevosen kanssa toimimiselle.

Ison eläimen kanssa ei pärjää voimalla, tarvitaan muita keinoja. Välillä iskee epätoivo ja pelkokin, mutta itsensä voittaminen ja onnistuminen ovat sitten sitä palkitsevampia.

Hiljaa hyvä tulee! Kun yhteinen sävel ja luottamus löytyvät, ei sitä voita mikään.

Hevonen on viisas ystävä ja hyvä kuuntelija. Väitän, että se tunnistaa tunteeni ja vastaa niihin omalla persoonallisella tavallaan. Hevosen korvaan voin kuiskutella kaikki murheeni, se ei niitä levittele, vaan uskollisen ystävän tavoin säilyttää kaikki salaisuuteni.

Kukapa niitä timantteja oikeasti tarvitsisikaan!

Kun minulla on SarasParas 💖

Teretulnud mu sõber ja nautige!

Matkasimme ystävien kanssa itsenäisyyspäivän aikaan veljeskansan vieraaksi ihastelemaan Tallinnan joulutoria ja sen tunnelmaa. Tallinnan vanhankaupungin Raatihuoneentori eli Raekoja Plats on todennäköisesti tuttu jokaiselle Tallinnassa vierailleelle ja se oli matkamme pääkohde, sieltä oli tarkoitus tuoda ripaus joulua mukana kotiin. Ja onnistuimmekin!

 Suomen Itsenäisyyspäivä oli huomioitu Tallinnassa - aamupalapöydän herkkuja

Matka taittui turvallisesti Matkapoikien kyydissä, pisteitä 10+ rauhalliselle ja ammattitaitoiselle kuljettajallemme. Kyllä Kososen kuskit ovat parasta A-luokkaa!

Olimme tehneet vastaavan matkan pari vuotta sitten hiukan erilaisella konseptilla ja tässä hiukan vertailua näiden kahden matkan välillä vaikka en varsinainen matka bloggari olekaan.

Tällä reissulla yövyimme ensimmäisen yön laivalla ja toisen hotellissa Tallinnassa. 
Bussi oli käytössämme edellisestä matkasta poiketen myös lahden toisella puolella.

Tällä matkalla tuntui, että siirryimme jatkuvasti paikasta toiseen, bussista laivaan, laivasta bussiin, bussista ostoskeskuksiin ja takaisin, viimein odottelemaan useaksi tunniksi hotellihuoneen saamista ja seuraavana päivänä sama rumba toisin päin.

Sorruimme menomatkalla uskomaan, että kotimatkan ostokset kannattaa tehdä etukäteen ja niinpä ruksasimme listalta erilaisia tuotteita, jotka, maksettuamme ne laivalla, odottaisivat meitä valmiina bussissa ja vähintään 50 euron ostokset takasivat sen, että pääsimme autokannen kautta suoraan autoon ja vältimme jonottamisen lautalta ulos kylmään talvi-iltaan. Kaikki meni suunnitelmien mukaan, mutta nyt jonotimmekin usean muun hyväuskoisen kanssa autokannelle pääsyä ja kuljimme kapeissa portaikoissa joitakin kerroksia laivan uumeniin.

Samat tuotteet olisimme saaneet Tallinnan satamasta vielä edullisemmin ja suoraan bussiin tavaratilaan ja itse olisimme haukanneet raitista ulkoilmaa ennen bussimatkaa kotiin.

No tyhmyydestä sakotetaan!

Tämän kertainen hotellimme yhden yön ajan oli suomalaisten rakentama Viru aivan Tallinnan ”pelipaikoilla”. Isossa hotellissa on ison hotellin meininki, joku tykkää joku ei. Lukeudun viimeisiin.

Kerroksia oli 22 ja kuinka ollakaan huoneemme sijaitsi kerroksessa 21. Näkymät olivat upeat kaupungin yli merelle, mutta aivan liian korkealla meikäläisen makuun.

Pyrin majoittumaan, jos suinkin mahdollista, korkeintaan kolmanteen kerrokseen. Turvallista, jos joutuu nopeasti poistumaan rakennuksesta vaikkapa lakanoita hyödyntäen parvekkeen kautta. Tässä kohtaa minulla on ”reikä päässä” vaikka en varsinaisesti korkean paikan kammosta tunnusta kärsiväni. Härkä naisena haluan, että jalat ovat tukevasti maassa tai ainakin lähellä sitä. Tältä oksalta ei minua ammuta toista kertaa.

Huojuva talo

 

Parin vuoden takaisella reissulla yövyimme molemmat yöt hotellissa ja liikuimme vaivattomasti omia aikoja kävellen tai taksilla, joka Tallinnassa on vielä kohtalaisen edullista. Tämä ”omatoimi-matkailu” tuntui ehdottomasti mukavammalta ja aikaa varsinaiseen oleiluun Tallinnassa tuntui olevan enemmän ja tekeminen mukavampaa.

Tuolloin majapaikkamme oli pieni viihtyisä hotelli ”väärällä” puolella mäkeä kaukana isoista ostoskeskuksista, mutta kulkiessamme Toompean mäen kautta ostoskeskuksiin, olivat vanhan kaupungin nähtävyydet matkamme varrella ja kapeiden kujien pikku kaupat kutsuivat tutustumaan tarjontaan.

Hotellissa oli panostettu hyvään palveluun. Portieeri oli vastaanottamassa vieraita, tilaamassa taksia ja huolehtimassa että taksiin nousivat oikeat asiakkaat.

Omatoimimatka - paras matka!

Jotain kuitenkin oli kuin ennenkin. Joulutori, vanhan kaupungin tunnelma ja ihmisten ystävällisyys olivat onneksi ennallaan ja tässä kuvien kertomaa siitä!

Vanhan kaupungin portti kutsuu joulun tunnelmaan

Joulutori ei jättänyt kylmäksi tälläkään kertaa - paahdetut pähkinät - mustikkaglögin, hehkuviinien ja kuumien liköörien tuoksu - suolaiset herkut - toripöytien kirjo ja ystävälliset ihmiset

Ravintola Troikan venäläinen keittiö kutsuu herkuttelemaan

 

Ravintola Old Hansan keskiaikanen tunnelma ja keittiö, ravintola, jossa kaikki viimeiseen on asti mietitty

Ihmisten ystävällisyys ilahduttaa

 Aitäh ja head jõulud!