Yksi kaikkien kaikki yhden puolesta!

 

Keskiviikkoillan Inhimillinen tekijä tarttui asiaan joka on usein ja ihan aiheellisesti esillä – koulukiusaamiseen. 

Näkökulma oli kuitenkin harvemmin esille nostettu – kun kiusaajana onkin opettaja.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aina ahdistavaa lapselle, kaveripiirin merkitys on tärkeä. Kaverit ovat se peili, josta heijastuva kuva luo näkemyksen minusta itsestä. 

Entä kun peilinä on opettaja, aikuinen, johon lapsen pitäisi pystyä luottamaan kouluyhteisössä. Keskustelijat toivat vahvasti esille ahdistavan kokemuksensa siitä, etteivät he kelvanneet opettajalle. He eivät täyttäneet sitä hyvän oppilaan ihannekuvaa, johon opettajan mielestä olisi pitänyt yltää ja opettajan suhtautuminen heihin oli sen mukaista.

Kuka uskoo oppilasta? Pystytäänkö koulussa tunnustamaan, että myös opettaja voi olla kiusaaja?

Mikä merkitys on opettajien roolilla vallan käyttäjinä ja keskinäisellä kollegiaalisuudella tilanteissa, joissa syntyy epäilys opettajan käytöksen epäoikeudenmukaisuudesta?

Vallan käytön keinoja on monia, huomiotta jättäminen, ryhmästä pois sulkeminen, oppilaiden vertailu, jakaminen jyviin ja akanoihin.  Pakko olla helvetillinen kokemus lapselle, joka ei ymmärrä mistä asia johtuu ja joka joutuu pohtimaan sitä, mikä minussa on vikana?

Miltä tuntuu lapsen läheisistä?

Oman kokemukseni mukaan koulumaailmassa törmää tilanteisiin, jossa oppilaidenkin välisen kiusaamisen näkyväksi tekeminen vanhempana on vaikeaa, saati jos on syytä puuttua opettajan käytökseen.

Toivon ettei vastausta ”meidän koulussa ei esiinny kiusaamista” nykyään enää tarjota ensimmäiseksi, kun vanhemmat nostavat asian esille. Aikoinaan vanhempina törmäsimme tuohon vastaukseen.

Emme tyytyneet vastaukseen, vaan halusimme selvittää asian ja hakea oikeudenmukaisuutta.

Siitäkin huolimatta, että opettajien mukaan kiusaaminen saattoi johtua kiusatun persoonasta!

Emme myöskään noudattaneet ohjetta, että pääsisimme vähemmällä, jos pitäisimme mahdollisimman matalaa profiilia.

Lääkkeeksi tarjottiin koulun vaihtamista lapsellemme, johon kohdistui valtavat mittasuhteet saanut kiusaaminen. Mielenkiinnolla odotan miten kansanedustaja Tiina Elovaaran (ps) lakialoite kiusaajan siirtämisestä toiseen kouluun etenee eduskunnassa. Elovaaran mukaan käytäntö, jossa kiusattu joutuu vaihtamaan koulua, lähettää väärän viestin siitä, miten kiusaamiseen tulisi suhtautua.Kiusaamisessa syyllinen on aina kiusaaja.

Omalla kohdallamme opettajien käyttämä nimitys yhdelle kiusaamisen organisoijista ”suloinen myrkynkeittäjä” kertonee siitä asenteesta, jota vastaan jouduimme taistelemaan.

Taistoon lähtiessä ei tiedä sitä tunteiden sekamelskaa, jonka joutuu käymään läpi; huoli ja hätä, viha, katkeruus, väsymys, epäluulo ja yksinäisyyskin.  Voimattomuus, joka synnyttää raivon, halun hoitaa asia kerralla kuntoon, halun ravistella ihmisiä näkemään epäoikeudenmukaisuus.

Lapsen kokemaa ei saa koskaan väheksyä. Se on lapselle totta ja antaa aina oikeutuksen puuttua asiaan.  Useimmiten taitaa riittää pieni puuttuminen, mutta joskus tarvitaan enemmän.

Ohimenevistä epäilyksen hetkistä huolimatta en ole katunut käymäämme taistoa. Taistoa, joka voimia vievänä kuitenkin yhdisti perhettämme. Opetti meidät kaikki kantamaan huolta toisistamme.

Tässä elämän vaiheessa parinkymmenen vuoden jälkeen tiedän, että taistelu kannatti tehdä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä, jos ei Nyytin lähimmät ihmiset.