Kilpajuoksusta jouten oloon

Viikossa on hyvä olla yksi vapaapäivä, eläkeläiselläkin. Kalenterini mukaan minun vapaapäiväni on torstai. Silloin ei uida, eikä jumpata eikä harrasteta hevosia. Kotityötkin on kielletty!

Torstaina nukutaan pitkään. Tämän taidon olen pikkuhiljaa oppinut, aikaisemmin heräsin kuten työssä ollessani kuuden pintaan, nyt saatan nukkua lähemmäs yhdeksää. Olen siis kehityskelpoinen tapaus. Herättyäni linnoittaudun aamupalan kanssa sohvan nurkkaan katsomaan aamuohjelmia televisiosta, kolmet kahvit ja sitä rataa. Siinä samalla voi jatkaa edellisellä kerralla kesken jääneen arabeskin värittämistä. Kirjan mukaan tämä harrastus rentouttaa ja kehittää luovuutta. Uskokoon ken tahtoo.

Jotain torstaille kuitenkin mahtuu. Torstai on ystävän päivä! Torstaipäiviin kuuluu lenkkeilyä metsäteillä ja ajatusten vaihtoa ystävän kanssa. Tunnistattehan ystävät kymmenien vuosien ajalta, ystävät joiden kanssa pitkänkin eron jälkeen tavatessa tuntuu kuin eilen olisi erottu. On paljon yhdessä koettua, yhteisiä harrastuksia, yhteisiä tuttuja ja yhteisiä juttuja. 

Lenkkikaverini on viettänyt naisen kolmatta elämää vuoden verran minua pitempään ja minullakin aikaa on jo vierähtänyt puolisen vuotta. Hyvin samanlaiset ovat ajatuksemme eläkkeellä olosta ja ikääntymisestä. Aika kuluu joutuisaan vaikka työelämän kiire on taakse jäänyttä. Tuota kiirettä eikä varsinaisesti itse työtä juuri kaipaa, mutta työyhteisöä ja IHMISIÄ siellä kylläkin. Sitä tunnette, että kuuluu johonkin, yhteisiä kahvihetkiä ja ajatusten vaihtoa, yhdessä tekemistä, oman panoksen tuomista työhön ja työyhteisöön, niitä muistelee kaivaten. Vaikka työelämä ei aina helppoa olekaan, on haastavien asioiden hoitaminen ja siinä onnistuminen palkitsevaa.

Valveilla olo ajasta työelämä nielaisee keskimäärin kolmanneksen. Eläkkeelle jäädessä on haasteellista tuon ajan mielekäs täyttäminen. Mitä tekisin, tuohon pohdintaan voi käyttää reilusti aikaa ja kaiken voi tehdä vähän pienemmällä vaihteella. Voi vihdoin aloittaa sen kasvimaan hoidon, josta on aina haaveillut ja sitten voi todeta, ettei minusta puutarhuriksi olekaan. Rikkaruohojen kitkeminen on yhtä työlästä ja tylsää kuin työssä ollessa. Kukkien hoitaminen on asia erikseen.
Kotityöt ovat ihan kivoja ja kaiken voi helposti siirtää huomiselle, jos ei tänään huvita, koska silloinkin on vapaata aikaa. Huomisen vapauden muistaminen yllättää vieläkin iltaisin, kun toteaa, ettei kaikki suunniteltu tullut valmiiksi. Erilaiset järjestöt, yritykset ja kotikaupunki tarjoavat monenlaista harrastemahdollisuutta, jokaiselle löytyy jotakin. Ei kun etsimään!

Viimeisinä työvuosina minulla oli onnekseni kollega, jonka sydämen asiana olivat ikäihmiset ja heidän liikuttaminen. Häntä kuunnellessa jotain tarttui minullekin matkaan ja ymmärrän, ettei liikunnan merkitystä voi liikaa korostaa vuosinen karttuessa. Äitini toimi tässä asiassa myös hyvänä roolimallina, vielä kahdeksankymppisenä hän lähti leireille ohjaamaan jumppaa vanhuksille. Mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen on pilvin pimein ja ystävän kanssa se on mukavaa. Samalla saadaan maailma kerralla kuntoon!

Sitten on ne hitaat aamut, sateiset marraskuun päivät kuin tehty laiskotteluun, vapaus tehdä tai olla tekemättä, perhe ja ystävät. Ja kaikkea kannattelemassa KIIREETTÖMYYS!

”Kesti kauan kunnes lopetin kilpajuoksun

elämän kanssa.

Ymmärsin, että hitaamminkin pääsee perille,

ja ehtiipä vielä nähdä maisemankin,

jossa kulkee.”

Yksi kaikkien kaikki yhden puolesta!

 

Keskiviikkoillan Inhimillinen tekijä tarttui asiaan joka on usein ja ihan aiheellisesti esillä – koulukiusaamiseen. 

Näkökulma oli kuitenkin harvemmin esille nostettu – kun kiusaajana onkin opettaja.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aina ahdistavaa lapselle, kaveripiirin merkitys on tärkeä. Kaverit ovat se peili, josta heijastuva kuva luo näkemyksen minusta itsestä. 

Entä kun peilinä on opettaja, aikuinen, johon lapsen pitäisi pystyä luottamaan kouluyhteisössä. Keskustelijat toivat vahvasti esille ahdistavan kokemuksensa siitä, etteivät he kelvanneet opettajalle. He eivät täyttäneet sitä hyvän oppilaan ihannekuvaa, johon opettajan mielestä olisi pitänyt yltää ja opettajan suhtautuminen heihin oli sen mukaista.

Kuka uskoo oppilasta? Pystytäänkö koulussa tunnustamaan, että myös opettaja voi olla kiusaaja?

Mikä merkitys on opettajien roolilla vallan käyttäjinä ja keskinäisellä kollegiaalisuudella tilanteissa, joissa syntyy epäilys opettajan käytöksen epäoikeudenmukaisuudesta?

Vallan käytön keinoja on monia, huomiotta jättäminen, ryhmästä pois sulkeminen, oppilaiden vertailu, jakaminen jyviin ja akanoihin.  Pakko olla helvetillinen kokemus lapselle, joka ei ymmärrä mistä asia johtuu ja joka joutuu pohtimaan sitä, mikä minussa on vikana?

Miltä tuntuu lapsen läheisistä?

Oman kokemukseni mukaan koulumaailmassa törmää tilanteisiin, jossa oppilaidenkin välisen kiusaamisen näkyväksi tekeminen vanhempana on vaikeaa, saati jos on syytä puuttua opettajan käytökseen.

Toivon ettei vastausta ”meidän koulussa ei esiinny kiusaamista” nykyään enää tarjota ensimmäiseksi, kun vanhemmat nostavat asian esille. Aikoinaan vanhempina törmäsimme tuohon vastaukseen.

Emme tyytyneet vastaukseen, vaan halusimme selvittää asian ja hakea oikeudenmukaisuutta.

Siitäkin huolimatta, että opettajien mukaan kiusaaminen saattoi johtua kiusatun persoonasta!

Emme myöskään noudattaneet ohjetta, että pääsisimme vähemmällä, jos pitäisimme mahdollisimman matalaa profiilia.

Lääkkeeksi tarjottiin koulun vaihtamista lapsellemme, johon kohdistui valtavat mittasuhteet saanut kiusaaminen. Mielenkiinnolla odotan miten kansanedustaja Tiina Elovaaran (ps) lakialoite kiusaajan siirtämisestä toiseen kouluun etenee eduskunnassa. Elovaaran mukaan käytäntö, jossa kiusattu joutuu vaihtamaan koulua, lähettää väärän viestin siitä, miten kiusaamiseen tulisi suhtautua.Kiusaamisessa syyllinen on aina kiusaaja.

Omalla kohdallamme opettajien käyttämä nimitys yhdelle kiusaamisen organisoijista ”suloinen myrkynkeittäjä” kertonee siitä asenteesta, jota vastaan jouduimme taistelemaan.

Taistoon lähtiessä ei tiedä sitä tunteiden sekamelskaa, jonka joutuu käymään läpi; huoli ja hätä, viha, katkeruus, väsymys, epäluulo ja yksinäisyyskin.  Voimattomuus, joka synnyttää raivon, halun hoitaa asia kerralla kuntoon, halun ravistella ihmisiä näkemään epäoikeudenmukaisuus.

Lapsen kokemaa ei saa koskaan väheksyä. Se on lapselle totta ja antaa aina oikeutuksen puuttua asiaan.  Useimmiten taitaa riittää pieni puuttuminen, mutta joskus tarvitaan enemmän.

Ohimenevistä epäilyksen hetkistä huolimatta en ole katunut käymäämme taistoa. Taistoa, joka voimia vievänä kuitenkin yhdisti perhettämme. Opetti meidät kaikki kantamaan huolta toisistamme.

Tässä elämän vaiheessa parinkymmenen vuoden jälkeen tiedän, että taistelu kannatti tehdä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä, jos ei Nyytin lähimmät ihmiset.

Paha, paha maailma

                                Uutiskuvat Syyrian Alepposta ovat lohduttomia

                                Kuva/photo: UN Multimedia 

Nyt ovat maailman kirjat sekaisin, tapasi lähes satavuotiaaksi elänyt, viisas äitini sanoa seuratessaan maailman menoa. Mitä hän mahtaisi nyt sanoa, jos olisi näkemässä, kun televisio tuo eteemme sodan kauhut ja Syyrian lasten hädän.

Loppuun asti äitini seurasi aikaansa ja oli hyvin selvillä maailman tapahtumista. Hän eli lähellä Jumalaansa joka päivä ja raamatun sanoma oli hänelle tuttu. Itsellä tuo kirja on jäänyt lähes kokonaan lukematta.

Jossakin kohtaa raamatussa sanotaan ” sinä päivänä Jumalakin itki.”

Katsoessani eilen uutista Syyrian Alepposta, ajattelin tämän olevan se päivä.

Videolla raunioituneen kaupungin keskellä mies nosti ikkunasta pientä lasta tikkailla seisovalle miehelle ja tämä puolestaan siirsi lapsen maassa vastaanottavalle miehelle.

Samaan aikaan selostaja kertoi ruokavarastojen olevan lähes loppu ja kaupungista poistuminen mahdotonta. Apua sota-alueelle ei myöskään voi viedä.

Nämä auttajat ovat sankareita, jotka oman turvallisuutta uhmaten auttavat sodan jalkoihin jääneitä siviilejä. Sodan keskellä tehdään myös uskomattomia urotekoja.

Kuva piirtyi tarkkana silmiini ja ensimmäinen ajatus, jonka taisin sanoa miehelleni ääneen, oli että siellä on paljon pikku-Elnoja sodan kauhujen keskellä. Ensimmäisenä mielessä kiitollisuus siitä, että omat tärkeät ihmiset ovat turvassa.

Paha, paha maailma…välinpitämättömyys, lasten hätä, siviilien käyttö ihmiskilpinä, alati läsnä oleva kuolema, sodan kauhut, joista ne kokenut ei ehkä toivu koskaan.

En pysty edes kuvittelemaan sitä hätää ja tuskaa, jota lasten vanhemmat ja isovanhemmat tuntevat lastensa kohtalosta.

”Filantropia on jo pitkään kuvannut Syyrian tapahtumia inhimilliseksi katastrofiksi, jonka pysäyttämiseen tarvitaan kansainvälisen yhteisön tahtotila. Humanitaarisen avun toimijat ovat olemassa juuri siksi, että hädän keskellä olevat ihmiset eivät jäisi yksin. Työtä jatketaan niin kauan kuin on hätää. Vaikka tilanne näyttää toivottomalta ja rauha kaukaiselta, ei ihmisiä voi jättää yksin ja ilman perusasioita, kuten puhdasta vettä, ruokaa ja hygieniatarvikkeita vain siksi, että valtiot käyttävät sotaan paljon rahaa. Tämä nimenomaan paljastaa kuinka irvokasta sodankäynti on ja miksi on äärimmäisen tärkeää säilyttää rauha. ”

Ortodoksinen verkkolehti

Mitä nämä suurvaltojen päättäjät oikein ajattelevat, miten nukkuvat yönsä!

Mitä itse voisi tehdä? Lahjoittaa rahaa? Opetella aidosti rukoilemaan? Mutta auttaako sekään? Kovin on voimaton olo ja kädet tyhjät.

Sen mitä omalla kohdalla ainakin voi tehdä, on lopettaa purnaaminen turhanpäiväisistä asioista, pitää huolta lähimmäisistä ja rukoilla enkeleitä suojaksi kaikille maailman lapsille.

Juha Tapio _ Itketkö sinäkin Jumala

https://www.youtube.com/watch?v=M-iNt2SpXS4

Jos linkki ei aukea, löydät laulun youtubesta.

Suru on kunniavieras

Tulevana lauantaina vietetään Pyhäinpäivää ja muistellaan pois nukkuneita rakkaita. Muistoihin sekoittuu kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että juuri tämän ihmisen rinnalla olen saanut kulkea, juuri hänet olen saanut tuntea. Muistoihin liittyy paljon ikävää ja surua menetyksestä, elämän päättymisestä.

Lähipiirissäni on monta ihmistä muisteltavana. Myös surun ja ikävän ilmenemistä on monenlaista. Kokemaan vaikuttaa vahvasti se, kuinka läheisestä ihmisestä on ollut kyse. Myös iällä saattaa olla merkitystä, niin pois nukkuneen iällä kuin meidän, jotka jouduimme luopumaan läheisestämme.

Mielestäni surun kokeminen on aina omanlaisensa, hyvin henkilökohtainen eikä kenenkään surua tai sen suuruutta voi vähätellä puhumalla sitä pois. Ihminen jatkaa elämäänsä, johon kuuluu iloa ja onnellisuutta. Se ei tarkoita sitä ettei ikävä olisi läsnä, varsinkin lasten kohdalla helposti erehdytään toteamaan kuinka hyvin hän on päässyt yli ikävästä. 

Ikävä kulkee kuitenkin matkalla mukana.

Ihminen haluaa varjella surua, pitää sen itsellään. Älkää viekö tätäkin minulta pois!

Sanotaan, että ensimmäinen vuosi läheisen kuoleman jälkeen on vaikein. Juhlapyhät ja muut elämän merkitykselliset yhdessä vietetyt päivät on kohdattava ensimmäisen kerran yksin.

Mutta helpottaako suru? Kokemukseni mukaan ei välttämättä. Voisiko olla niin, että ensimmäinen vuosi menee surun sumussa, johon hetkittäin pilkahtaa valonsäde.

Voiko suru syvetä, kun vuosi on kulunut ja kaiken lopullisuus tulee todeksi. Irti päästäminen voi olla vaikeaa. ”Haluanko luopua surusta, kun hänestä jo jouduin luopumaan”. Ja loputon kysymys miksi, miksi, miksi, on jäljellä.

Mutta elämä kantaa, matka jatkuu ja ikävään sekoittuu yhä enemmän iloisia muistoja.

Kiitos keskusteluista, jotka johdattivat minut pohtimaan tätä asiaa.

Hyvää Pyhäinpäivää kaikille. Sytytetään kynttilä läheistemme muistolle.

Suru on kunniavieras/Jenni Vartiainen

Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin