Muistoja, muistoja, muistoja tuoksut tuo!

Vuosi sitten keväällä ajelimme Tolvanniemen puutarhalle hakemaan kevään ensimmäisiä orvokkeja pihapiiriä koristamaan. Astuessani sisään kasvihuoneeseen seisahduin kuin seinään. Turveruukkujen ja kukintaansa aloittelevien kukkien tuoksut, kasvihuoneen lämpö ja kosteus palauttivat mieleen muistoja menneiltä vuosilta.
Muutaman vuoden ajan pihapiirissämme koulittiin ja kasvatettiin kesäkukkia, vihanneksia ja yrttejä kahdessa isossa kasvihuoneessa. Vävymme uskalsi toteuttaa unelmansa, itselleen täysin uuden haasteen ja tehtävän ottaminen ja periksi antamaton paneutuminen kukkatarhan hoitoon tuotti tulosta, iloa Jukalle ja meille monille kukkien ystäville. Kukkatarhurina hän, kevään lapsi, oli omimmillaan. Jukan kukat kasvatettiin huolella ja rakkaudella. Siksi ei ollut ihme, että samat uskolliset asiakkaat palasivat joka kevät hakemaan kasvinsa Kukkatarhalta.

Kolmen vuotta sitten tähän aikaan tehtiin viimeisiä istutuksia Kerimäen Kukkatarhalla. Kukkatarhuri pistäytyi useaan otteeseen päivän mittaan tarkistamassa työn jälkeä, ohjeita tuli puhelimitse ja välillä joku meistä ”rengeistä” kävi tarkistamassa asioita lepäilemässä olevalta työnjohtajalta. Työn jäljessä eikä laadussa tingitty vaikka renkeinä olisimme jo menneet siitä missä aita on matalin. Kun sopivan kokoiset amppelit Surfinioille loppuivat kesken, niitä ei suinkaan istutettu astetta pienempiin, vaan sopivan kokoiset amppelit haettiin lähimmältä puutarhurilta. Sinä päivänä istutettiin viimeiset kukat, juotiin yhdessä lähtökahvit ja sanottiin heipat.

Ihminen jättää lähtiessään ihmisen kokoisen aukon sydämeen. Kolmen viimeisen vuoden aikana olen havahtunut usein ihmettelemään, miten ihminen lähtee tästä maailmasta kuitenkin yllättäen. Ihminen, jonka kanssa olit hetki sitten haastellut, jonka olit nähnyt, jota olit voinut koskettaa, on äkkiä poissa. Tähän aikaan vuodesta on itku herkässä ja kukkatarhuri päivittäin mielessä ja kuva terävänä silmien edessä. Tiedän mitä hän sanoisi. Hän sanoisi ”Keitetäänkö mummo kahvit?” ja lohdutukseksi ”Ilon kautta!”

Muutama viikko ja on ensimmäisien orvokkien aika. Ne haetaan tänäkin vuonna Tolvanniemestä. Viime vuonna totesin puutarhurille kasvihuoneen ovella ”tänne haluan jäädä” ja kuinka ollakaan löysin itseni kiireapulaisena kukkia myymässä. Kuinkahan käy tänä keväänä. Sen lupauksen olen saanut, että kotipihaan nousee pieni, vaatimaton kasvihuone, jossa voin upottaa sormeni turpeeseen ja tuoksutella ja muistella. Ihan rauhassa. Ihan yksin. Itkeäkin vähän.

Se joka istuttaa puun, vaikka tietää, ettei koskaan näe sen kukkivan,
ei ole hölmö, ei itsekäs.
Hän saa nautintonsa siitä, että joku muu tulee joskus iloitsemaan
ja nauttimaan sen kukinnasta.
Hän elää sananmukaisesti kahdessa ajassa:
hänelle ei kesä lopu syksyllä.

Tommy Taberman