Pelottaako vanheneminen

Yli 30 vuotta sitten lahjaksi samani taulu meistä mieheni kanssa ikä-ihmisinä 💕

Minna-Liisa Riestolan kolumni tämän viikon Itä-Savossa käsitteli vanhenemista ja siihen liittyviä pelkoja. Hän kirjoittaa koskettavasti ajasta, jolloin ihminen ei pärjää enää kotona vaan tarvitsee hoitopaikan, jossa on ammattilaisia auttamassa. Kannattaa lukea.

Eräs asiakas työskennellessäni kotisairaanhoidossa vastasi kysyessäni häneltä, miten hänen laitoshoitojaksonsa oli mennyt, hyvin puhuttelevalla tavalla. Hän, joka oli asunut kotona ja pääasiassa hoitanut itse asioitansa, totesi olleensa itseriittoisuuden riisunta kurssilla. Jonain päivänä meistä jokainen, näin luulen, joutuu käymään tuon kurssin ja hyväksymään sen ettei pärjääkään itse, vaan tarvitsee läheisten ja myös ammattilaisten apua. Mutta pelottaako ikääntyminen jo silloin, kun vielä on voimia jäljellä, mietityttääkö mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mitä iso muutos siirryttäessä työelämästä eläkkeelle tarkoittaa omalla kohdalla?

Itselläni oli vahva sairauden pelko työelämästä pois jäädessäni. Koin epävarmuutta siitä, ennätänkö tehdä kaikkea sitä mitä olin ajatellut tekeväni. Jutellessani asiasta "eläkkeellelähtötarkastuksessa" työterveyslääkärini kanssa, hän viisaana ihmisenä lohdutti minua toteamalla, että valtaosa eläkkeelle jäävistä saa nauttia terveenä elämästään vielä hyvän matkaa, harvalta matka loppuu kalkkiviivoille. Tuo pelko on nyt ensimmäisen eläkevuoden kuluessa jäänyt taakse ja olen kiitollinen tästä elämän vaiheesta.
Muutoksia ikääntyminen kuitenkin tuo, mutta jos niihin varautuu etukäteen, ne voivat kääntyä voitoksi. Luopumisen tuska asioista, jotka ovat olleet tärkeitä, muuttuu oikeiksi valinnoiksi. Kaikkea ei tarvitse jaksaa, eikä kaikessa roikkua mukana. Asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Myös pienentyneet ansiot pistävät tekemään valintoja, mikä ei aina ole mieluista. Silloin valitaan asioita, jotka ovat järkeviä, mutta tuovat kuitenkin aidosti iloa.

Tyhjä tila täyttyy nopeasti uusilla asioilla!

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen on hiljaisuus ja joutenolo aluksi rentouttavaa, se mahdollistaa oman elämän ja itsensä tutkailun. Itsensä tutkailu ei ole aina kuitenkaan palkitsevaa, joskus joutuu peiliin katsoessaan kovastikin vakuuttelemaan itselleen kelpaamisestaan Juicen sanoin ”joka aamu, kun mä herään ja katson peiliin, mun pitää ihan luojaa kiittää, miten paljon kauneutta samaan naamaan riittää”.

Pikkuhiljaa alkaa kaivata tekemistä ja ihmisiä ympärilleen. Yllättäen huomaa, että oma ikäluokka on samassa tilanteessa ja on aikaa ystäville. Matkan varrella jyvät ovat erottuneet akanoista ja todelliset ystävät ovat säilyneet.

Ikääntymisen mukanaan tuomat muutokset toimintakyvyssä saattavat hirvittää.

Omaan hyvinvointiin ei ole kuitenkaan koskaan liian myöhäistä panostaa. Tietoa ja mahdollisuuksia tulee ovista ja ikkunoista. Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä, tähän aion palata myöhemmin.

"Jos olisin tiennyt, kuinka vanhaksi eläisin, olisin pitänyt parempaa huolta itsestäni."  Adolph Zukor 100v.

Kahvipöytäkeskusteluissa syntyy aiempaa useammin tilanteita, ettei läsnäolijoista kukaan muista tarkasti jotain asiaa tai ihmistä. Usein tulee sanottua ”kyllä se hetken päästä tulee mieleen” ja näin yleensä käykin, piuhojen yhdistyminen vain vie hetken aikaa enemmän.

Joskus on pakko nauraa itselleen, kun levyke tulee nollattua eikä käynnistäminen suju hetkessä. En pahastu toistenkaan leikinlaskusta enkä nauramisesta. Eniten harmittaa, jos ikääntyviä kohdellaan kuin lapsia. Lapsiksi emme enää tule!

Tässä vaiheessa tuntuu vanhuus olevan vielä kaukana ja Riestolan kolumnissaan kuvaamat pelot eivät tunnu omalla kohdalla ajankohtaisilta, mutta joku viisas on sanonut, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi varsan kasvattaa. Sieltä se vääjäämättä tulee vanhuus, joka toivottavasti on arvokas omasta ja toisten mielestä.

"Älä naura vanhuudelle, rukoile että sen saavuttaisit."  Kiinalainen sananlasku

Remember where is shadow there is light

 

Mummoilla on merkitystä

"Mummoilla on merkitystä. Kuka auttoi vanhempia ennen kuin keksittiin neuvola, päivähoito ja vauva.fi.  Tietysti mummo!"  Näillä sanoilla alkaa Kodin kuvalehden nettiartikkeli, jonka sanomaan on helppo yhtyä. 

Omat lapsemme ovat saaneet nauttia mummojensa seurasta ammentaen heidän elämän viisauttaan ja varmasti hyötyneet siitä.  Rakastavia ihmisiä ei koskaan ole liikaa lapsen lähipiirissä. Viettäessämme viisitoista vuotta sitten vanhimman lapsenlapsemme kastejuhlia oli juhlassa paikalla kuusi isovanhempaa, yksi ukki, kaksi mummoa ja kolme isomummoa!

Asiassa kuin asiassa on aina vähintäänkin kaksi puolta, sanotaanhan sitä, että antaessaan saa.  Antaessaan aikaa lapsenlapsilleen, saa kukkuramitoin elämäniloa vastalahjaksi. 

Ja lapsilta oppii, uskokaa tai älkää eikä pelkästään läksyjen teossa auttaessa. Toki siinäkin puuhassa on tänä talvena tullut kerrattua ympäristöoppia ja äidinkieltä, puhumattakaan englannin kielen alkeista. Laskento on vaikeaa neuvottavaa yläkoululaiselle, ei meinaa Ojalan laskuopilla pitkälle pötkiä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia toisiltaan, mummotkin kasvavat ja oppivat uusia asioita. Mummot oppivat kulkemaan varovaisin askelin, etteivät tallo askeleiden alle kevyitä, hentoja Hattaroita. Viimeistään nyt he oppivat ymmärtämään, miten tärkeää ihmisille on toinen toisensa hyväksyminen ja sen näyttäminen. Pahamieli syntyy vähästä, kannattaa olla varovainen, ei vain puheissaan, vaan kaikessa sanattomassakin viestinnässä.

Ukit oppivat ymmärtämään miten tärkeää on tehdä asioita yhdessä, että aina on tilaa yhdelle Remontille. Ja vaikka pienet pojat olisivat kuinka Pontevia hyväänsä, ei rakkautta ja hyväksymistä voi koskaan näyttää liikaa. Isovanhemmilla ei ole varsinaisesti kasvatusoikeutta, tunnustaudun silti vanhan Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjeen kannattajaksi ”Rajat ovat rakkautta”.

Toinen hyvä samaisen liiton terveyskasvatusjulisteen ohje ”Huomaa hyvä Lapsessa” pätee tänäkin päivänä. On opeteltava kiittämään vaikka pihatulppaanit ojennettaisiin sinulle mukuloineen päivineen. Senkin isovanhemmat oppivat lapsenlapsilta, kuinka tärkeä on puhua suoraan ja rehellisesti vaikeistakin asioista, luottaa ja olla luottamuksen arvoinen. Yleensä palkintona on Iloinen pieni ihminen.
Isovanhemmat oppivat hiljaa ihmettelemään kaikkea kasvua lapsessa ja sitä innostuksen määrää mitä pienet ihmiset sisällään pitävät. Siinä sivussa oppii uudestaan konttaamaan, leikkimään lattiatasolla ja soittamaan puheluita munakellolla. Pilvisenäkin päivänä tuvassa on Aurinkoinen tunnelma.

Entä sitten, kun mummolta menevät hermot, sitä nimittäin tapahtuu. Tai hän on muuten vain väsynyt. Kun ruoka ei lastenmielestä ole mistään kotoisin, ei vedä vertoja äidin tekemälle eikä ainakaan ukin keitoksille. Kun iloinen mekkala yltyy liian kovaksi (mummon mielestä), ei ole kivaa kenelläkään. Väittelykilpailussa on mummo joskus hankala voitettava ja saattaahan hän joskus olla oikeassakin, tosin harvoin. Sen joutuvat lapsenlapset oppimaan, että mummokin on vain ihminen ja haluaa sellaisena pysyä. 

Yksi tästä naisen kolmannen elämänvaiheen parhaista puolista on se, että on aikaa ja voimia touhuta lastenlasten kanssa. Joka päivä saa ihmetellä ja oppia uutta. Matkallahan tässä ollaan, valmiiksi ei tulla koskaan.

”Mummon repusta löytyy elämässä selviytymisen eväät.

Mummoa on aika opettanut. Ja oma isoäiti.”

Kuvakooste Maija Paavilaisen kirjasta Mummoenergiaa

Mun isäin' oli sotamies

"Mun isäin' oli sotamies ja nuori kauniskin" oli yksi sotamarssi, jota lapsena tykkäsin laulaa. Se tuntui juhlalliselta ja jännittävältä. Pienenä löytävät keinot romantisoida asioita. Toinen sodasta kertova laulu kuului myös mielilauluihini "Ja se Oolannin sota oli kauhia. Hurraa, hurraa, hurraa." Tämä siitä syystä, että muistan yhdistäneeni Oolannin omaan sukunimeemme Olander ja jotenkin se tuntui kuuluvan meille, ihan oma sotalaulu. Isämme osallistui Suomen itsenäisyyden puolustamiseen talvi- ja jatkosodassa. Missä päin ja millä rintamalla isämme palveli isänmaataan, ei ole tiedossa, mutta sotamies hän oli, sankari toisten joukossa.

Lapsuuden kuva isästä

Isä syntyi vuonna 1912 perheeseen, johon kuului veli ja kasvattisisko. Perhe asui Helsingin Kilossa pienessä talossa. Svenska talande bättre folk, niin kuin joskus kuuli sanottavan näistä ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvista suomalaisista.
Isä perusti perheen 30-luvun lopulla ennen sotia. Sota-aikana perhe hajosi isän lähtiessä rintamalle. Perheen lapset lähetettiin turvaan sodan jaloista Ruotsiin ja maaseudulle Suomeen. Suuri murhe kohtasi perhettä äidin kuollessa sodan aikana eikä ydinperhe enää koskaan yhdistynyt kokonaan. Veljeni palasivat aikanaan Suomeen tätinsä hoiviin ja siskoni meille isän uuteen perheeseen.

Isä 40-luvulla

Isä oli ammatiltaan putkimies ja hyvä sellainen, ammattitaitoinen ja ahkera, kun sille päälle sattui. Joskus kävi kuitenkin niin, että miesporukassa tuli istuttua korttiringissä vähän pitempään eikä maanantaina tullut mieleen töihin lähtö. Omakotitalomme pannuhuoneessa tuoksui Työmies-tupakka ja sen seuraksi pannuhuoneeseen kokoontuneet naapurukset nauttivat Pöytäviinaa. Puhuttiinko siellä sotakokemuksista vai arkipäivän asioista, mene ja tiedä, mutta hyvin tuntuivat miehet yhdessä viihtyvän.

Se teki elämän ajoittain epävakaaksi, mutta mitenkään turvattomana en lapsuuttani muista. Äitimme oli vahva nainen, joka kyllä tarvittaessa piti langat käsissä.

Isä oli tulisieluinen, äkkipikainen mies, joka usein teki ennen kuin ajatteli. Saattoipa joskus joutua jälkikäteen harmittelemaan tekemisiään. Tunnistan itsessäni varsin hyvin tuon piirteen, on tullut tavaksi sanoakin isä-Ivarin istuvan olkapäällä silloin tällöin.

Sotakokemuksista eikä menneistä tapahtumista puhuttu meille lapsille. Eipä tainnut olla tapana siihen aikaan monessakaan perheessä. Dokumenttiohjelma ”Sodan murtamat” kertoi tarinoita sodassa palvelleista miehistä, jotka sodan loputtua kokemuksineen jäivät yksin, ei ollut kriisipalavereita eikä tukihenkilöitä. Tuo ohjelma avasi silmäni ja sai minut ajattelemaan uudella tavalla noita 50-luvulla yhteen kokoontuneita miehiä ja heidän tapaansa elää. 

Liian paljon, liian varhain, ei voi olla jättämättä jälkiä.

Viimeisen vuoden ennen kuolemaansa isä oli paljon kotona ja vietimme aikaa yhdessä perheenä.Hän oli kova kalamies, kesällä ongella ja talvella pilkillä. Isä osti perheellemme puisen moottoriveneen kesäisiä saarireissuja silmällä pitäen. Reissut jäivät vähiin isän kuollessa sairauskohtaukseen 50 vuoden iässä. Isä haudattiin minun täyttäessä 10 vuotta.

Toivon, että olisin oppinut tuntemaan isäni paremmin, että minulla olisi ollut mahdollisuus jutella hänen kanssaan aikuisena ihmisenä, kuulla isän itsensä kertovan elämänsä tarinaa.

Isä olisi ansainnut tulla kuulluksi!

Äiti ja isä kotitalomme rappusilla

”Tee rauha oman menneisyytesi kanssa jotta se ei tuhoa tulevaisuuttasi.”