Tiedäthän tunteen, joka jauhaa myllynkivien lailla alitajunnassa, kaipuun, joka ajaa toteuttamaan unelmia, joskus lähes mahdottomia eikä aina niin järkeviäkään. Silti luovuttaminen tuntuu vaikealta, piiskan lailla alitajunta ajaa eteenpäin ja yhtäkkiä huomaat, että mahdoton on muuttunut mahdolliseksi ja kummasti pystyt selittämään kaikelle merkityksen. Vaikka olet jo useasti haudannut unelman, nostaa se uudestaan päätään ja saa toivomaan toteutumista.
Näin kävi meille ja niin omistukseemme siirtyi pitkän harkinnan jälkeen Veikkola, hirsipirtti 1800-luvulta, keskellä ei mitään, vailla mukavuuksia kuusikon ympäröimänä.
Paljosta olimme jo luopuneet monestakin syystä, sillä on uskallettava lähteä, jos elo ei tunnu hyvältä. On myös uskallettava tarttua tilaisuuteen, sillä elämää ei kannata jättää elämättä.
Jotenkin Veikkola veti meitä puoleensa, puhutteli hiljaa, kutsui sisään hirsipirttiin, ihastelemaan lankkulattioita ja vuosisatoja vanhaa leivinuunia. Houkutteli kuljeksimaan pihapiirissä pihtakuusien alla, hyväksyi tulijat osaksi itseään.
Pyysi pitämään huolta, säilyttämään osan historiaa ja vaalimaan vanhaa. Kertoi, ettei työ tule loppumaan, sen verran puuhastelua on tarjolla.
Mutta kaikki ajallaan, kiire ei ole ja levätäkin saa. Ja nauttia elosta ja olosta.
Hyvällä elämällä ei ole ikärajaa!
Kunhan hiukan tarkemmin tutustumme puuhapaikkaan, tartumme toimeen ja alamme toteuttamaan suunnitelmaa tehdä unelmasta totta, palaan kertomaan lisää ensimmäisestä Veikkolan vuodesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti