Hiljaa hyvä tulee

Pari kuukautta on Veikkola ollut omistuksessamme ja syksylle suunnitellut työt on saatu tehtyä. Jokunen laatikko varastossa on vielä tutkimatta, mutta niillä ei ole kiire. Pihapiiristä saatiin karsittua aikansa eläneet pensaat, tosin karsiminen tehtiin varoen, kun kaikkia pensaita ei tunnistettu. Vanha navetan kivijalka raivattiin esille, on se niin taiten tehty ja komia, ettei sitä passaa piilotella. Puutarhan puolelle ei vielä ole kajottu. Annetaan kevään yllättää ja katsotaan mitä talven alta paljastuu. 

Veikkolan kätevä isäntä stailasi saunan ulkonäköä riisumalla turhan ja muuttamalla pienen yksityiskohdan. Pieni on kaunista. Porstua sai uuden, valoisan ilmeen, kun katto ja seinät paneloitiin. Minun tehtäväksi jäi verhojen etsiminen kaappien kätköistä, uutta ei ole juuri tarvinnut ostaa, paljon on aarteita löytynyt entisten omistajien jäljiltä.

Uunin korjauksessa tarvittiin ammattiapua, mutta viimeistelyn teki mestari itse ja hyvä tuli. Eilen paistui hapanjuurileipä ja tänään testataan jouluruokien valmistumista uunissa, ettei tule yllätyksiä aattona, kun pirtti täyttyy jouluvieraista. Huomenna on piirakan paisto päivä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikki on mennyt kuin Strömsössä. Toki yllätyksiäkin on tullut vastaan. Huussi meni uusiksi eikä ”palapeli-vessan” kokoaminen ole yksinkertaista. Oli kuin Ikean huonekalut, mittasuhteet ei oikein natsanneet eikä ihan kaikkia osia saatu mahtumaan. Pitkästä tavarasta olisi kuulemma apuna olleen ammattilaisenkin mielestä ollut helpompi rakentaa. Joulukuun paukkupakkaset jumauttivat vesiputket jäähän, mutta onneksi konstit löytyivät. Meikäläiseltä meinasi usko loppua, mutta onneksi mies on rauhallisempaa sorttia. Minä ennätin jo suunnitella joulusaunan toteuttamisen vaihtoehtoja. Kunnon löylyjen jälkeen jokainen voisi peseytyä kuusen katveessa ulkosalla. Joulu ilman saunaa ei ole joulu.

Ja toisaalta, kun on kantovesi pirttiin, niin eikö tuon jaksane kantaa uloskin päin.

Loppu hyvin kaikki hyvin, tässäkin tarinassa.

Aamuhämärissä, kynttilän valossa istuskellen pohdin menneitä viikkoja. Työtä on ollut sopivasti ja oleilustakin on osattu nauttia.

Ulkona alkaa päivä valkenemaan, tupa on turvallinen ja lämmin. Tästä todeksi tulleesta, mieheni unelmasta, on tullut myös minun toteutunut unelma. Joskus kannattaa antaa asioiden tapahtua kaikessa rauhassa, omalla painollaan, ajallaan asiat ratkeavat. Ja vanhanakin on lupa unelmoida ja toteuttaa unelmia. Hyvällä elämällä ei ole ikärajaa.

 

Marraskuun valkiat

 

Marraskuun harmautta torjuttiin Veikkolassa viikonloppuna pihavalkeiden merkeissä. Iloisesti paloivat viimeiset roskat vanhan navetan pohjalla, taitavasti kootun kivijalan kätköissä, loistava tulistelupaikka kerrassaan. Siinä tulta ruokkiessa pohdiskelin paikan historiaa. Kuka on mahtanut lypsää lehmiään tällä paikalla olleessa navetassa, josta nyt on vain kivijalka jäljellä. Kivijalka, joka saa jäädä paikalleen meidänkin jälkeen. Niin taitavasti se on rakennettu ettei siihen pidä kajota. Jonkun kiven sikalan puolelta, jonka kuvittelen olleen navetan jatkona,saatan siirtää saunan rappuseksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla paikan historiasta joltain asiasta jotain tietävältä. Sen verran tiedämme, että pirtti on rakennettu 1800-luvun lopulla ja siltä ajalta lienee navetan perustuksetkin. Aitta on todennäköisesti rakennettu 1950-luvun alussa, siitä todisteena on vuosiluku 1952 aitan ovessa. Samana vuonna on ilmeisesti rakennettu nykyinen saunarakennus. Meidän onneksi rakennuksista on pidetty hyvää huolta vuosien saatossa. Sekin meille on kerrottu, että paikalla on aikoinaan toiminut kievari, mutta kuka on mahtanut olla kievarin pitäjä. Jumppasten taloksi olemme kuulleet paikkaa kutsuttavan, joten Jumppasten sukua on saattanut paikalla asustella.

Veikkola on ottanut meidät omakseen ja tuntuu jo kakkoskodilta, jossa rauha ja luonnon läheisyys korvaavat mukavuuksien puuttumisen. Toki Kotikadun mukavuudet ovat Veikkola-viikonloppujen jälkeen nousseet arvoon arvaamattomaan. Kaksi kotia, kaksi todellisuutta, niin erilaisia, mutta tärkeitä omalla tavallaan kumpikin.

Veikkolan pihapiiri sai viikonloppuna ohuen lumipeitteen ja sen innoittamana sytytimme jouluvalot. Kuvat kertokoot tunnelmista Veikkolassa.

#hyvälläelämälläeioleikärajaa

Marraskuun ilta

Kolmas Veikkola-viikko on hyvällä menolla. Paljon on ennättänyt tapahtua pihapiirissä. Sepon tuntevat tietävät, ettei askareissa aikaa tuhlaannu vaan uusi työ on jo hyvällä mallilla ajatuksissa ennen kuin käsillä oleva on tehty. Naapuriapu on yllättänyt, soraa on ilmestynyt pihaan ja roskat hävinneet ennen kuin on kissaa ennättänyt sanoa.

Opastusta kinkkisissä rakennushommissa on löytynyt. Syksyksi suunnitellut työt ovat viittä vaille valmiita ja pienien puutarha-askareiden jälkeen talvi saa tulla.

Tänään pyhäinpäivänä on ollut lepopäivä. Uuni on lämmitetty hartaudella, kuten pyhään sopiikin ja karjalanpaisti muhii uunissa, tuoksu tervehtii pirttiin astujaa. Saunavieraita odotellaan ja nautitaan kynttilän valosta ja marraskuun pimenevässä illasta. Ihmetellään elämän tarjoamia mahdollisuuksia. Polkuja, joita olemme saaneet yhdessä kulkea.

”Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa” ja hyvä niin. Jos etukäteen tietäisi polut joita joutuu tai saa kulkea, voisi matkalle lähtö pelottaa. Valintojen tekokin vaikeutuisi, jos etukäteen tietäisi valintojensa seuraukset. Moni hyvä asia jäisi kokematta, toki monelta surultakin säästyisi. Mutta yhtäkaikki hyvä näin, paljon on matkaa takana ja toivottavasti vielä edessäkin. Veikkolan pihapiirin kynttilät on sytytetty pois nukkuneiden rakkaiden muistoksi, mielessä jokainen heistä ❤️ 

Veikkolan vuosi

 

Tiedäthän tunteen, joka jauhaa myllynkivien lailla alitajunnassa, kaipuun, joka ajaa toteuttamaan unelmia, joskus lähes mahdottomia eikä aina niin järkeviäkään. Silti luovuttaminen tuntuu vaikealta, piiskan lailla alitajunta ajaa eteenpäin ja yhtäkkiä huomaat, että mahdoton on muuttunut mahdolliseksi ja kummasti pystyt selittämään kaikelle merkityksen. Vaikka olet jo useasti haudannut unelman, nostaa se uudestaan päätään ja saa toivomaan toteutumista. 

Näin kävi meille ja niin omistukseemme siirtyi pitkän harkinnan jälkeen Veikkola, hirsipirtti 1800-luvulta, keskellä ei mitään, vailla mukavuuksia kuusikon ympäröimänä.

Paljosta olimme jo luopuneet monestakin syystä, sillä on uskallettava lähteä, jos elo ei tunnu hyvältä. On myös uskallettava tarttua tilaisuuteen, sillä elämää ei kannata jättää elämättä. 

 

Jotenkin Veikkola veti meitä puoleensa, puhutteli hiljaa, kutsui sisään hirsipirttiin, ihastelemaan lankkulattioita ja vuosisatoja vanhaa leivinuunia. Houkutteli kuljeksimaan pihapiirissä pihtakuusien alla, hyväksyi tulijat osaksi itseään.

Pyysi pitämään huolta, säilyttämään osan historiaa ja vaalimaan vanhaa. Kertoi, ettei työ tule loppumaan, sen verran puuhastelua on tarjolla. 

Mutta kaikki ajallaan, kiire ei ole ja levätäkin saa. Ja nauttia elosta ja olosta.

Hyvällä elämällä ei ole ikärajaa!

 

Kunhan hiukan tarkemmin tutustumme puuhapaikkaan, tartumme toimeen ja alamme toteuttamaan suunnitelmaa tehdä unelmasta totta, palaan kertomaan lisää ensimmäisestä Veikkolan vuodesta.

 

 

Leivon leivon leipäsiä

 

Ei arvannut Anni mitä sai aikaan, kun toi tuliaisiksi hapanjuuren leivotun leivän ja minigrip-pussissa juuren, joka sai uuden kodin Kotikadun keittiössä. Pari kuukautta on vierähtänyt paneutuessa vaalean hapanjuurileivän tekoon eikä tuona aikana ole tarvinnut leipää kaupasta kantaa. Löysin sisäisen pikku-leipurini ja koukutuin täysillä tähän puuhaan niin kuin tapanani on mielenkiintoisten haasteiden edessä.

Ihan noviisi en paistopuuhissa aiemminkaan ollut, olenhan jo muutaman vuosikymmenen ajan paistanut ruisleipää anopiltani saamien oppien avulla. Häneltä sain aikoinaan ruisjuuren, jota olen vaalinut tarkkaan, koska se lienee peräisin Juholan tuvasta mieheni isoäidiltä. Myös pullan paisto on lähellä sydäntäni, siinä apuna on Olgan pullakirja.

Leivän paisto on ollut katkolla siitä lähtien, kun Päivänkämmenen leivinuuni vaihtui Kotikadun sähköhellaan. Mutta kyllä leipä kaupunkikodissakin onnistuu ja sähkö on ihan hyvä lämmön lähde, ei toki niin ihana kuin puulämmitteinen uuni, mutta käy se paremman puutteessa.

Kun aloin tutustua hapanjuurileivonnan saloihin ja liityin asiaan vihkiytyneiden ryhmään naamakirjassa, huomasin päässeeni varsin intohimoiseen porukkaan. Porukkaan, jossa vannotaan hapanjuuren, ruokinnan, autolyysin, venyttelyn, taittelun, muotoilun ja kylmälevon nimeen. Eikä pidä unohtaa skrabaa, nostatuskoreja, liinoja, leipurinterää eikä erilaisia patoja, niitäkin on useita erilaisia, niin monta kuin on leipojia, jokaiselle se oma paras. Mutta onneksi kaikkea ei tarvinnut hankkia, hyviä vaihtoehtoja löytyi kaapin kätköistä.

Juuren ruokinnan ja taikinan rakentelussa olen noudattanut viisaampien oppeja, siinä apuna on joulupukilta lahjaksi saamani alan gurun Elina Kuuselan kirja Hapanjuuri taipuu, ja kyllä se todella taipuu. Muuten olen käyttänyt mielikuvista melko vapaasti, kokeilemalla löytyy se oma hyvä tapa. Makuun voi vaikuttaa mm. kylmälevolla ja juuren ruokinnan määrällä ja hapatuksen ajalla. Myös jauhojen valinta ja yhdistely tuottavat aina vähän erilaisen lopputuloksen. Joukkoon voi heittää mausteita, siemeniä, öljyä, vain oma luovuus on rajana. Nostatuskoreina toimivat erinomaisesti paikallisesta ruokakaupasta löytämäni edulliset, metalliset läviköt, jotka innostuksen hiipuessa voin lahjoittaa kalamiehelle uuteen käyttöön. Skrabana minulla on hyvin teroitettu mattoveitsi, joskin kuvioinnissa on vielä paljon oppimista. Mieheni lupasi kyllä rakennella minulle oman leipurinterän ja uskon sen häneltä onnistuvan. Välillä menen siitä missä aita on matalin ja tökin pinnan vain haarukalla repeilyn estämiseksi. Valurautapata on mainio paistoastia, mutta paistuu se leipä  perinteisesti pellilläkin ja vuokaleipä nimensä mukaisesti vuossa. Näppäränä tyttönä kokeilin paistamista irtopohjavuossa, jonka vuorasin leivinpaperilla ja toimii sekin. Ruisleivän paistamisessa olen siirtynyt kokonaan ruisrevittyjen tekoon, sähköuunissa tulos on limppua taatumpi.

Tykkään, tykkään, tykkään! Leipominen on mukavaa puuhaa varsinkin nyt, kun tulee vietettyä paljon aikaa kotona vapaaehtoisessa karanteenissa. Lämpimällä leivällä on mukava ilahduttaa läheisiä ja hyvältä on tuotokset maistuneet omassakin suussa. Vain mielikuvitus on rajana ja innolla seuraan taikinan kehittymistä juuren ruokinnasta uunin kautta pöytään. Toki osa tuotoksista on ollut joitain muuta kuin odotin, mutta kaikki ovat tulleet syödyksi. Harjoitus tekee mestarin!

Hapanjuuri sai nimekseen lahjoittajan mukaan ANNI, nimeäminen näyttää olevan tapana vannoutuneiden leipureiden parissa. Olkoon ruisjuuri siis AINO anoppini mukaan. Kiitollinen molemmille lahjoittajille tästä mainiosta harrastuksesta.

Vehnäleipiä

Siemenleipiä

Läviköstä on moneksi

Leenan ruisleipäset