Vasten pimeää

Vuoden pimein aika alkaa olla käsillä. Vajaa kaksi viikkoa ja päivä on pesässä.

”Vuoden lyhin päivä tulee taas. Joulukuun 22. päivän jälkeen edessä ovat taas valoisammat ajat. Lauantaina 22. joulukuuta alamme kulkea taas kohti valoisampia aikoja, kun talvipäivänseisaus koittaa pohjoisella pallonpuoliskolla. ”

Juuri nyt on vaikea uskoa tuohon lupaukseen. Jälleen kerran, varsin lyhyen ajan sisällä, on elämä näyttänyt nurjan puolensa. Alun tyrmistys ja viha on vaihtunut hiljaiseen suruun. Lohduttomuus on sana, joka parhaiten kuvaa tämän hetkistä omaa tunnetilaa. Huoli läheisten selviämisestä on musertava.

Epäusko tapahtuneesta ja sen kohtuuttomuudesta valtaa läheisten ajatukset eikä kaiken tarkoitukseen elämässä voi parhaalla tahdollakaan uskoa. Näköalattomuus tulevaisuuden suhteen, uskaltaako luottaa tulevaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kaiken epätoivon keskellä ovat ikävä ja suru. Itku on herkässä. Ja hyvä niin, sillä surulle on suostuttava, on uskallettava olla avoin tunteille, niille kaikkein kipeimmillekin. On maltettava pysähtyä ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Ottaa aikaa niin paljon kuin sitä tarvitaan.

Maaret Kallio kirjoittaa kolumnissaan surulle suostumisesta ja sen merkityksestä toipumisen edellytyksenä. Viisaita sanoja. Koska toipumiseen on uskottava ja siihen, että elämä kantaa, että kaikesta huolimatta elämä kantaa.

”Valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita”. Totta tosiaan, noista meille tarjolla olevista pienistä valon pisaroista alkaa toipuminen. Tärkeistä ihmisistä elämässä. Ystävien pienistä eleistä. Siitä hetkestä, kun ovesta astuu tuttu ihminen juuri, kun epätoivo on syvimmillään. Mistä tiesikin tulla juuri oikeaan aikaan? Pienen lapsen mielikuvitusmaailmasta, jossa Batman voi pelastaa takaisin mielikuvituskaverin, jonka luuli jo lähteneen. Ihmisten, tuntemattomienkin, myötätunnosta. Pienistä arkisista asioista, niistä tärkeistä, jotka ovat aiemminkin tuottaneet iloa elämään.

Lapsuuden usko on kovalla koetuksella. Jotenkin se kuitenkin lohduttaa ja tuo turvaa ja lisää valoa. Meistä pidetään huolta täällä ja tuon puoleisessa. Hänenkin, joka joutui lähtemään, tietää olevan turvassa.

”Keskellä tähtien, kehdossa pilvien sinisten. Varmasti turvassa”.

Pitääkö pitää...pohdintoja pakkaspäivänä

Pitääkö sukulaisista tykätä, kysyttiin Perjantai-dokkarissa ja varsin vakuuttavasti kaikki vierailijat tuntuivat olevan sitä mieltä, että pitää. Väittivät sen jopa olevan helppoa. Itse uskallan olla eri mieltä. Olen viime vuosina joutunut pohtimaan asiaa ikääntymisen näkökulmasta. Vanheneminen muuttaa väkisinkin suhdetta kanssakulkijoihin, varsinkin nuorempaan väkeen. Oma vanheneminen vahvistaa sitä ajattelumaailma ja arvopohjaa, jossa on elämänsä elänyt, johon on kasvanut ja kasvatettu, jonka on imenyt äidinmaidossa. Huomaan usein miettiväni äitiäni ja hänen tapaansa elää, vahvana, läsnäolevana ja kuitenkin tilaa antavana, läheisiä arvostavana ihmisenä. Hänellä oli taito elää arvojensa mukaisesti ilman ristiriitaa ajan muutoksissa. Viisas äitini!

Peiliin katsomisen paikka on itsellä edessä, sillä ihan samaan en pysty vaikka kyllä äitini parhaansa yritti olemalla hyvä esimerkki. Huomaan toistuvasti olevani törmäyskurssilla X- ja Y-sukupolven edustajien kanssa omine ajatuksineni ja mielipiteineni. En osaa pitää niitä omana tietonani vaikka miten yritän. Puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Tyrkytän neuvojani ja apuani vaikka niitä ei todellakaan tarvita. Voisiko kyseessä olla ikäkriisi, siis itselläni, enkö osaa asettua omaan rooliin mummona, joka on kaikille ystävällinen, on hiljaa, kun niin vaaditaan, puhuu, kun pyydetään, eikä ainakaan tuputa neuvoja. Vaikea tehtävä, vai liekö mahdoton. Pääseekö koira karvoistaan?

Entä se kanssaihmisten arvostaminen ja anteeksi antaminen. Jokunen tyyppi on matkan varrella tullut vastaan, jota nuorten sanoin ”en pie minnään” ja jonka seuraan en hakeudu. Kun tarpeeksi paljon koetellaan toisen ihmisen taholta, on anteeksi antaminen lähes mahdotonta. Äidilläni oli sekin taito, taito antaa anteeksi vaikka pyyntöä ei olisi esitetty.

Harmitus siitä minkälainen on, nostaa varmasti välillä päätään itse kullakin. Miksi minulle aina käy näin? Pitikö minun taas puuttua? Pitikö mennä aukaisemaan suuni? Toiminko väärin? Osaanko koskaan asettua ikääntymisen myötä muuttuvaan rooliin? Rimpuilenko loputtomiin kuvajaisteni kanssa? Milloin alkaa se viisas, seesteinen vanhuus? Tokko ihan heti, kun ei itseään vielä vanhaksi tunne. On siinä odottelemista, itsellä ja läheisillä.

Mutta palataanpa alkuperäiseen kysymykseen.

Pitääkö tykätä? Pitää! Ainakin niistä läheisistä ja kyllä itsestäkin. Ja hyvä se olisi joskus näyttääkin. Jos ei muuten niin puhumalla ystävällisesti itselle ja muille. Ja pienillä teoilla. Ja ympäröimällä itsensä ihmisillä, joille kelpaa sellaisena kuin on. Toimimalla kirkkaana, ystävällisenä peilinä itselle ja kanssakulkijoille. Kuva, jonka heijastat läheisestä ihmisestä hänelle itselleen, on merkityksellinen. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla korvaamaton. Ja Hayesin sanoin ”ole varovainen siinä, kuinka puhut itsellesi, sillä sinä kuuntelet”.

Ystäväni pyysi somessa kuvaamaan kuuliaisuuden merkitystä. Ensimmäinen mieleeni tullut merkitys on lapsuudesta tuttu ”kuuliainen lapsi toimii niin kuin on neuvottu”. Ikäihmisen kokemuksella ajattelen sen olevan kuuliaisuutta kohdella toisia ihmisiä hyvin, kuuliaisuutta ihmisyydelle. Vaikka kaikista ei pystyisi pitämäänkään.

Kotikadulla kerrottua

Lähteminen ei saa olla vaikeaa. Niinhän sitä sanotaan, mutta omat vaikeutensa siihenkin saattaa liittyä. Aikoinaan reilu kaksi vuosikymmentä sitten lähdimme toteuttamaan yhtä unelmaa, rakentamaan omaa kotia Makkolanmäelle, mansikkapaikalle, jolle naapuri antoi varsin osuvan nimen ”Päivänkämmen”. Sillä siinähän se keltainen talo lepää mäen kennakkeella, päivän kämmenellä auringon paisteessa. Kyllä siihen tuuletkin tarttuvat ja sade piiskaa ikkunoita, mutta tuvassa on turvallista, valoisaa ja avaraa. 

Elämä tarjoilee erilaisia mahdollisuuksia, hyviä ja huonoja ja ihminen itse tekee valinnat. Olimme harjoitelleet lähtemistä jo kerran aiemmin, mutta yllätyksellinen elämä heitti meidät takaisin tutulle mäelle ja hyvä niin. Sillä kaikella on tarkoituksensa ihmisen elämässä, kaikesta oppii ja huonojen oppilaiden on kerrattava asioita, kaikki eivät kerralla opi. Jos aikoinaan olisimme jääneet sille tiellemme, minä en olisi koskaan, näin uskon, lakannut ikävöimästä Päivänkämmentä ja ehkä katkeruus olisi hiipinyt takaraivoon huonojen valintojen takia. Emmekä ehkä koskaan olisi löytäneet tätä kotia, jonka parvekkeella Saimaan rantamaisemaa ihaillen istun kirjoittamassa. Tämä kotikatu on hyvä! 

Ja vaikka varmasti molemmat tulemme kaipaamaan joitakin asioita entisestä kodista, oli nyt juuri oikea aika ja oikeat syyt tälle ratkaisulle. Vaikeampiakin luopumisia on elämässä vastaan tullut ja niistäkin on ollut pakko toipua. Seinät ovat kuitenkin vain seiniä, joskus ne on hyvä vaihtaa uusiin. Nurmikot on ajettu, puusavotat ovat takanapäin. Kasvihuoneen ja pihapellon sadon saa korjata joku toinen. Siinä missä kahdelle on turhan paljon tilaa, on sitä juuri sopivasti isommalle perheelle ja hyvältä tuntuu, että avara pihapiiri täyttyy lasten touhuista.

Meille riittää oikein hyvin tämä valoisa parveke ja tutut lapsuuden kotikaupungin ulkoilureitit. Uusi elämänvaihe tuo uusia mahdollisuuksia, piskuinen, kaunis kaupunki on täynnä mahdollisuuksia. Hyvin ovat ystävät löytäneet tien luoksemme.Vähän toki jännitti perheen pienempien suhtautuminen muutokseen, mutta tyytyväisiltä hekin vaikuttavat. Yöpaikkoja on jo kyselty ja tilausta on myös shoppailureissuille. Ja sekin on hyvä, että järvi on ihan rannassa ja leikki- ja uimapaikat. Ja helpottihan sekin, että minua voi edelleen kutsua Ruoko-mummoksi, mitäpä sitä hyvää nimeä muuttamaan. Ei nimi miestä pahenna vai miten se meni. Hyvin ovat sisäistäneet sen, että elämä on helpompaa, kun sen sijaan, että lasi olisi puoliksi tyhjä, se onkin puoliksi täynnä.

Meneekö lapsi pesuveden mukana?

Meneekö lapsi pesuveden mukana?  Tätä voi hyvällä syyllä kysyä seuratessa uutisointia Sote uudistuksen ympärillä. Vuosia jatkunut vääntö terveydenhuollon kokonaisvaltaisesta uudistamisesta tavoitteena tasapuoliset palvelut kaikille Suomessa asuville taitaa kaatua kalkkiviivoille, valua hiekkaan, jäädä torsoksi tai kirjaimellisesti haukata hatullisen paskaa, jos näin ruma sanonta sallitaan, varsinkin kun asioita tarkastelee näin köyhtyvän itäisen Suomen näkökulmasta.

Keskustan näkökulmasta taitaa kärkihanke olla maakunta uudistus, yksi vaaleihin perustuva hallintoporras lisää päättämään ison alueen ihmisten arkea läheltä koskettavista asioista. Sillä saadaan lisää poliittisia päättäjiä, mutta miten maakunnan päättäjät pystyvät ratkaisemaan näitä palvelun käyttäjille tärkeitä asioita, kun siihen ei oikein kuntatasollakaan ole pystytty. Löytyykö aitoa kiinnostusta pienten ihmisten asioille, jossain maakunnan perukoilla, kun sitä ”päämajasta” käsin tarkastellaan, löytyykö sopu?

Jo nyt neuvotteluvaiheessa tuntuu Savonlinnan seutu jäävän Mikkelin jalkoihin.  Varmasti parhaansa tekevät valmistelutyöhön osallistuvat savonlinnalaiset asiantuntujat, mutta kuuluuko ääni, kun loppupelissä poliittiset päätökset ratkaisevat. Mitä luulette, mahtuuko Etelä-Savon maakuntaan kaksi täyden palvelun keskussairaalaa, kun muutaman vuoden kuluttua alkaa raha ihan oikeasti puhua? Pelkään pahoin, että palvelut valuvat pikku hiljaa isompiin ja isompiin kokonaisuuksiin. Hukataanko lapsi pesuveden mukana?

Kummasti terveydenhuolto edelleen kiinnostaa entisenä alalla työskennelleenä ja varmasti tulevaisuudessa iän myötä myös palvelujen käyttäjänä lisääntyvässä määrin.  Kehittämistyö ei koskaan ole turhaa ja sitä on Sosterissa tehty intensiivisesti ja mikä parasta asiakkaan näkökulmasta, kun parin viime vuoden tuloksia katsoo. Toivottavasti sille on tilaa myös tulevaisuudessa ja kaikki tehty työ jää elämään ja palvelemaan asukkaita. Se ilahduttaa ja luo uskoa tulevaisuuteen, että toimintaympäristöstä pidetään huolta ja uutta suunnitellaan. Välillä mietityttää se, olisikohan terveydenhuollon paikallinen uudistus ollut saavutettavissa ihan näillä kotoisilla keinoilla ilman isoa Sotea. Jos olisikin omat rivit laitettu kuntoon jo aiemmin, olisi katsottu kokonaisuutta oman alueen sisällä, uskallettu tehdä muutoksia ihan omassa pienessä piirissä keskittämällä osaamista ja yhdistämällä palveluja omien rajojen sisällä. Tulevaisuudessa on vähän isommat piirit keskittämiselle ja yhdistämiselle. Valinnan vapauttakin olisi kenties voitu toteuttaa paikallisesti, vaikkapa palveluseteleillä silloin, jos omilla palveluilla ei hoidon saatavuutta olisi pystytty turvaamaan.

Ja se julkisen terveydenhuollon kruunun jalokivi, äitiys- ja lastenneuvola työ, olisi säilynyt omissa käsissä.  Siinä olisi ollut vähän piiskaa omien palveluiden tehostamiselle ja porkkanana olisi ollut päätöksenteon säilyminen omissa käsissä. Mihin sitä Sotea tarvitaan?

Perusteluna kaikelle tälle isolle uudistukselle on raha, joka ei riitä pienessä piirissä toimimiselle. Mutta, mutta mistä sitä rahaa tulee isoille toimijoille? Taivaastako? Tuskin tässä vanhenevan väestön iloisessa Itä-Suomessa. Ja jos tuleekin, valuuko sitä tänne maakunnan perukoille?  Vai joko se lapsi meni!

Haja-ajatuksia

Kuva/Julia Suomalainen

Talven selkä on taittunut ja kevät etenee kovaa vauhtia. Eilen oli Ruokojärven yllä lennellyt jo kolmen joutsenen ryhmä sulaa vettä etsimässä. Siihen saattaa toki vielä tovi mennä kunnes Myllyojan suu vapautuu, mutta joutsenet ja kesä tulevat varmasti niin kuin aina ennenkin. Olen aloittanut kesän valmistelut piilottamalla pavun siemeniä multaan ja tänä aamun muutamasta purkista kurkisti jo pieni taimen alku, kasvu on aluillaan. Mietinnän alla on myös kasvihuoneen taimi valinnat, tomaatteja nyt ainakin ja yrttejä edellis-kesän tapaan. Ja uutena tuttavuutena istutin kuukausimansikan siemenet esikasvatukseen ja piilotin pimeään, ihan ohjeen mukaan, katsotaan päästäänkö pussin kyljessä luvattua runsasta satoa kesän aikana maistelemaan. Luvassa on myös uusi kasvimaa perunoita ja porkkanoita varten.  Kukahan nekin penkit kitkee, jää nähtäväksi. Pitäisiköhän palkata lapsityövoimaa? Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

Parasta tässä kesän odotuksessa ja kaikessa pohdinnassa on se, että olen kääntänyt katseeni ulospäin ja jättänyt vähemmälle oman sisäisen maailman pohtimisen. Ei sitä mörkökään jaksa jatkuvasti itseään tutkailla ja miettiä mikä meni pieleen, kun välillä tuntuu, ettei mikään suju. Eikä sitäkään jaksa pohtia, miksi tuntee epäonnistuneensa siinä, missä itse kuvitteli olevansa hyvä, jos ei tosi hyvä niin ainakin kohtuu hyvä. 

Sekin vie voimia, kun ainainen riittämättömyyden tunne kulkee matkassa mukana ja se sisään rakennettu syyllisyys, joka saa epäilemään jokaista ratkaisuaan vääräksi. Vai onko se vain epävarmuutta siitä, josko noin olisikin parempi ja jos olisin toiminut toisin, olisivatko kaikki lähelläni tyytyväisempiä minuun.

Joutavan päiväistä pohdintaa, tarvitseeko meidän ylipäätään tehdä tyytyväiseksi muita vai riittääkö se, että itse on ratkaisuihinsa tyytyväinen ja pystyy niiden kanssa elämään. Taidan hetkeksi heittää romukoppaan kaikki joutavan päiväset pohdinnat ja pitäytyä olennaisessa.

Kuluva viikko on vahvistanut sen, että kannattaa keskittyä siihen mitä on käsillä, elämä on täynnä hyviä asioita ja ”Ihanii Ihmisii” ja sekaan mahtuu tällainen vähän ristiriitaisempikin tapaus.  Ja jos ei kaikessa onnistu, onko sekään niin tärkeää. Jos ottaa päähän, voi sen kai näyttää ilman, että järkiään ikäväksi ihmiseksi leimataan. Rohkeasti vain mukaan!

Ja pienet ne ovat pienen ihmisen murheet, jos sekin harmittaa, ettei Ketussa enää Gerdiäkään tapaa, jäi mokoma eläkkeelle ja Beckin paras hahmo Gunvald meni kuolemaan. Täysin turhia sen rinnalla mitä uutisista kuulee isojen ihmisten, valtioiden johtajien murheista. Kuka sinne Syyriaan sen kaasuiskun teki vai tekikö kukaan ja millä keinolla näytetään, että on meilläkin keinoja omaa valtaamme näyttää.  Ei siinä joudeta uhrien murheita miettimään, kun oman näkökannan esille saaminen ja vallan osoittaminen on se tärkein asia. Sinne jäävät sodan jalkoihin, jälleen kerran, maailman lapset. Ei voi kun itkeä ja ruokoilla.

Rukoilla, että joku voisi pysäyttää tämän kauheuden ja kääntää johtajien katseen itsestä ulospäin ja saada heidät ymmärtämään, etteivät sodat sotimalla lopu, siihen tarvitaan rauha.

Kaiken nielevä valo

Pahinta on tämä valkea valo, mene pois, mene pois, pilaat pimeyteni!

Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään eivätkä vuodenajatkaan.  Vuoden viimeiset kuukaudet ovat turvallisia hämärän aikoja. Vetäytyminen omiin oloihinsa, kuin talviunille valmistautumassa olevat karhut, tuo levon. Ovet kiinni, verhot eteen, niillä kenellä on, meillä täällä metsän keskellä niitä ei tarvita. Kynttilöiden valo, alkavan talven aikainen hämäryys, siniset hetket ja pimeän kaiken peittävä huppu. Mikä rauha! 

Ja hetkessä on käsillä tammikuu, tuo kuukausi, joka kuljettaa taivaalle pakkaspäivien auringon ja levittää ympärille sen kaiken paljastavan kirkkauden. Ja jossain sielun sopukoissa on kaikki nielevä tyhjyys, joka oli taitavasti rakentunut sinne pimeiden kuukausien aikana. Kaikki ulkopuolelta tulevat ärsykkeet tuntuvat liian kovilta kestää, valo saa kaiken näyttämään jotenkin nuhjuiselta ja sietämättömältä. Sanat tuntuvat kovemmilta, ankarammilta ja teot raskaammilta sietää.  Siinä missä kaamoksen pimeys luo turvaa, paljastaa armoton kevätvalo omien kasvojen jokaisen alkavan uurteen, nurkkien pölyt ja likaiset ikkunat. 

Puolisoni muistelee tammikuun olleen minulle aina vaikea selätettävä. Mutta jokaisesta tammikuusta on yhdessä selvitty jo 47 kertaa. Tänä vuonna saatoin mennä ”kaikki puhtaaksi ja heti” ajatuksineni turhankin pitkälle. Toivoin suursiivousta ja sen myös sain, toiveiden kanssa kannattaa jatkossa olla hiukan harkitsevampi.  Viikon ajan on tehty pientä pintaremonttia ja kyllä siitä suursiivous tulee väkisinkin.  Muutama paikka kaipaisi vielä maalipensselin vetoa, mutta taidan seuraavan kerran mainita niistä syksymmällä. Jos vaikka ensi jouluksi. Ystäväni totesi kuultuaan remonttihommistamme, ettei valon määrä vielä häneen niin virkistävästi ole vaikuttanut. Huomattavasti positiivisempi näkökulma kuin omani, minä kun koen, että valon määrä lisää ahdistusta, jolle on jotain tehtävä. 

Mutta se oman sisimmän siivoaminen, siihen eivät pensselit auta. Onneksi, jälleen kerran se on todettava, on ystäviä, jotka avaavat silmät näkemään kaiken sen hyvän, mitä lisääntyvä valo tuo tullessaan. Ystäviä, jotka kannustavat pitämään itsestä huolta. Onneksi on perhe, joka ei anna mahdollisuutta jäädä synkistelemään vaan vetää menoon mukaan vaikka väkisin, tarjoilee tapahtumia tasaisin väliajoin. Onneksi on mieluisa harrastus ja sen myötä hyvä talliyhteisö, johon kuuluminen on palkitsevaa. Ja tallilla se oma suomenhevonen, joka poikkeuksetta saa väsymyksen haihtumaan ja jaksaa kuunnella samat tarinat uudestaan ja uudestaan. Ystävä, jonka kanssa on vielä toivottavasti vuosia yhteistä aikaa jäljellä ja jonka selästä maailma näyttää parhaat puolensa.

Tammikuu on selätetty ja kohta helmikuukin. Taidan piilottaa siemeniä turveruukkuihin ja levitellä ne tuvan valossa kylpeville penkeille ja jäädä odottamaan ihmettä. Kaipaan kukkatarhan tuoksuja, taidan helpottaa kaipuuta tuomalla tuoksut tupaan. Taidan pysähtyä nauttimaan päivien pitenemisestä, luottaa lisääntyvän valon lupaukseen keväästä, tuosta yhdestä parhaasta vuodenajasta.

Taivaspaikkoja tarjolla. Kolme keskustelua

Yksi naisen kolmannen elämän parhaista asioista ovat lapsenlapset ja heidän kanssaan vietetty aika.

Minulla oli mahdollisuus jouluvalmistelujen lomassa vaihtaa ajatuksia alakoululaisen kanssa, käydä keskustelua alkuräjähdyksestä enkeleihin ja kaikesta mahdollisesta siltä väliltä. Kovasti tuntuivat uskon asiat mietityttävän pientä koululaista. Uskoa vai ei ja mihin uskoa. Miten maailma on syntynyt, onko joku ihan oikeasti tehnyt kaiken vai onko maailma syntynyt alkuräjähdyksessä, josta kaikki on saanut alkunsa? Voisiko uskonnon historiassa kuvattu Jumalan luomistyö olla tuo alkuräjähdys ja evoluutioteorian mukainen ihmisen kehittyminen jatkumoa sille, jospa aikajana viikon luomistyöstä onkin oikeasti miljardien vuosien mittainen. Voiko tulla uusi alkuräjähdys ja minkälainen on tulevaisuuden ihminen, minkälaisia taitoja häneltä vaaditaan? Ihmeellisiä ajatuksia liikkuu pienen ihmisen mielessä.

Onko taivas olemassa, sellainen mihin ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja onko oikeasti olemassa sellainen paha paikka, helvetti, johon joutuu, jos ei usko?  

”Uskotko sie mummi, mie en ehkä oikein?” Hämmentävä kysymys, johon vastaamista joutui tovin miettimään, miten asetella sanansa, kun ei aina itsekään tiedä mihin uskoa. Ja voiko kukaan olla aivan varma siitä, mikä on oikea tapa uskoa? Omasta lapsuuden uskosta oli helppo kertoa ja siitä etten usko helvetin olemassaoloon. Jos Jumala on olemassa, uskon hänen olevan armollinen ja rakastava isä, joka ei halua lapsilleen pahaa. Syytä huoleen ei siis mielestäni ole. Siitäkään ei tarvitse huolta kantaa, jos ei oikein usko, jokaisella on oikeus valita mihin uskoo ja miten uskoaan ilmaisee. Ja matkan varrella voivat ajatukset myös muuttua.

Eräässä television lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä ohjelmassa totesi yksi keskustelija viisaasti ja se sopinee tähänkin aiheeseen.

”Rakkauden vastakohta ei ole rakkaudettomuus vaan pelko. Missä on pelkoa, siellä ei ole rakkautta”.

Viime viikolla minulle tarjoutui mahdollisuus kysyä toiselta alakoululaiselta läksyjen teon lomassa koulun uskonnon opetuksesta. Mitä opetetaan ja mistä siellä puhutaan?

”Hmm, jotain Jumalasta ehkä, niin ja Jeesuksesta, mutta en oikein muista, kun ei sitä ole kuin kerran viikossa.” Helpottava vastaus, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, kuten ystäväni totesi, kun kerroin hänelle keskusteluistani. Syvemmälle uskon syövereihin en keskustelua tämän alakoululaisen kanssa vienyt, häntä kun asia ei tuntunut mietityttävän. Olisin kyllä mieluusti tutustunut uskonnon oppikirjaan, mutta sitä ei sairastuvalla ollut mukana. Sitä jäin miettimään, että kyllä koululla on suuri vastuu siinä, minkälainen käsitys lapsille uskonnosta syntyy, huolestuvatko lapset turhaan asioiden edessä, joita he eivät välttämättä pysty ymmärtämään tai käsittelemään. Onko kaikki satua vai totta vain ainoastaan todeksi muuttunutta satua. Voisiko koulu uskonnon opetuksen sijaan hyödyntää elämänkatsomustiedon sisältöjä kaikkien oppilaiden kohdalla? Voisiko oppilaille jakaa tietoa eri uskonnoista ja uskonnollisista yhdyskunnista, joita tuntuu olevan melkoinen määrä meidänkin maassamme? Lisäisikö se toisten ymmärtämistä ja monikulttuurisuuden hyväksymistä tässä moninaistuvassa maailmassa? Tietoa se ainakin toisi lisää eikä tieto koskaan ole pahasta. Uskonnon pariin ohjaaminen ja opettaminen voisi olla kodin ja omaa uskontoa edustavan tahon tehtävä.

Peruskoulun uskonnon opetuksen tehtävänä on antaa oppilaille laaja uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. / www.edu.fi

Elämänkatsomustiedon opiskelun tavoitteita ovat lasten eettisen kasvun tukeminen, vuorovaikutustaitojen kehittäminen ja ympäristö- ja luontoarvojen lisääminen. Opetukseen saavat osallistua oppilaat, jotka eivät kuulu mihinkään rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan./ www.edu.fi

Kolmannen mielenkiintoisen keskustelun aiheesta kävimme ystäväni kanssa talvisilla lenkkipoluilla. Pohdittavaa nimittäin riittää, onhan Suomessa pitkälti toista sataa erilaista rekisteröitynyttä uskonnollista yhdyskuntaa ja varmasti melkoinen määrää rekisteröimättömiä yhdyskuntia. Valtaosa yhdyskunnista edustaa kristillistä tai islamilaista uskontosuuntaa, mutta joukkoon mahtuu myös juutalaisuutta, hindulaisuutta, buddhalaisuutta, bahaita, antrosofiaa, mandealaisuutta ja sikhiläisyyttä edustavia yhdyskuntia. Kaikissa uskonnoissa on tarjolla uskoville jonkinlainen taivaspaikka tai vastaava, joka saavutetaan erilaisin keinoin uskonnosta riippuen. Intiasta lähtöisin olevat uskonnot tarjoavat jälleensyntymisen mahdollisuutta kunnes saavuttaa valaistuksen ja kiertolaisuus päättyy.

Myös kadotusta tarjotaan tai manalaa epäuskoisille. Joissakin uskonnoissa kuoleman jälkeiselle elämälle on eri tasoja ja joissakin uskotaan, että hyvyys palkitaan jo maan päällä eikä kuoleman jälkeistä elämää ole. Vaihtoehtoja riittää ja jokainen suunta taitaa pitää omaansa sinä ainoana ja oikeana.  

Keskustelumme lopputulema oli, että jokainen on varmasti tehnyt elämässään jotain pahaa, mutta niin paljon myös hyvää, että sillä se kuittaantuu eikä pelättävää ole.

Ja kiitos kysymästä, en ole sekoamassa, vaikka juutunkin pohdiskelemaan mitä kummallisimpia asioita.. Erilaiset ilmiöt ja asiat ovat ruvenneet kiinnostamaan enenevässä määrin, kun työelämän asiat eivät enää kuormita ”levykkeitä” ja aikaakin on. On joutavalla jotakin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin säilyttämään lapsuuden uskon, uskon enkeleihin ja rukouksen voimaan ja siihen, että meistä kaikista kyllä pidetään huolta loppuun saakka ja sen jälkeenkin. Ja että elämä on tehty elettäväksi.

Kirjoitettu on tähtösiin

Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa, sanotaan ja pidän tästä sanonnasta. Kun ei etukäteen tiedä, mitä on tulossa eikä kaikkien valintojensa vaikutuksia, voi rohkeammin astella eteenpäin ja tehdä valintoja sen hetkisen tiedon ja tunteen vallassa. Hyvät uutiset tulevat iloisina yllätyksinä ja murheet kyllä tulevat ajallaan.

Aiempina vuosina on tullut vuoden vaihtuessa haettua tietoa tulevasta uuden vuoden tinoja valamalla, tänä vuonna se jäi tekemättä. Joka kerta aikansa tinan varjoa seinällä tutkaillessa on saanut näkymään laivan, lentokoneen tai muun kulkupelin, mikä on kertonut tulevista matkoista. Joka kerta on myös valun tuloksena syntynyt sen verran säröistä pintaa, ettei ennustuksen mukaan rahan tuloa pysty estämään. Matkoilla on tullut silloin tällöin käytyä mutta rikastumisesta ei ole ollut merkkiäkään, joten tulevaisuuden ennustamisessa en juuri tinoihin usko. Joskus kuitenkin toivoisi voivansa raottaa verhoa tulevan edestä. Kerran olen, täytyy tunnustaa, käynyt kyselemässä tulevaa ennustajalta. Parikymmentä vuotta sitten lähdin ystäväni kanssa tunnetun ennustajan puheille. En ihan tiennyt mihin läksin, mutta siinä eteisaulassa odotellessani rohkaistuin ja päätin kysäistä tulevia kuulumisia minäkin. Vaikuttava kokemus voin myöntää. Ei hämärrettyä huonetta, ei kristallipalloa, ei tarot-kortteja, ei hiljaista hyminää. Rauhallinen, vaatimaton nainen toivotti minut ystävällisesti tervetulleeksi.  Istuimme vastakkain, kasvotusten, omat käteni lepäsivät polvillani kämmenet ylöspäin, hänen kätensä omieni yläpuolella toisiaan koskettamatta. Paikka ja ihminen olivat minulle täysin tuntemattomia eikä hänelläkään voinut olla minusta minkäänlaista ennakkotietoa.

Ruukunkantaja/kuva Suomenselän Taiteilijaseura

Hänellä oli näkemisen kyky. Taitavasti hän loi eteeni kuvan sen hetkisestä elämän tilanteestani ja perheestäni. Hän kuvaili vanhinta tytärtäni ruukun kantajaksi, hän kehotti olemaan liikaa huolehtimatta toisesta tyttärestä, jolla hän näki sillä hetkellä olevan vaikeaa. Hän sanoi näkevänsä suljetun oven, jonka takaa loisti valoa ja lohdutti minua sanomalla, että jonain päivänä tämäkin tytär olisi samalla viivalla ruukun kantajan kanssa. Hän kuvaili myös kolmannen tyttäreni liikkumassa iloisesti, leikkien ja touhuten, harrastamassa monenlaisia asioita ja kehotti kannustamaan siinä, sillä ajallaan tytär kyllä osaisi tehdä omat valintansa. Perheenä hän näki meidän jatkavan yhdessä matkaa. Hän näki minun tekevän tulevaisuudessa kahta työtä päällekkäin ja kehotti huolehtimaan omasta jaksamisesta. Vielä eläkkeelläkin jatkaisin oman ammattitaitoni hyödyntämistä. Hän ei luvannut minulle terveyttä eikä pitkää ikää, mutta ei myöskään kertonut erityisen huolestuttavia asioita. Paljon muutakin puhuttiin, myös asioista, jotka hän neuvoi pitämään vain omana tietonani. Salaisuuksista, joita ei ole tarve jakaa muille. Sellaisia ei ole vielä eteeni tullut, mutta tapahtumien aikajanasta ei ollut puhetta, jotain on siis vielä odotettavissa.

Monet asiat ovat toteutuneet ja saaneet selityksen matkan varrella. Kahdeksi työksi tulkitsen päivätyön ohella mukana oloni kunnallispolitiikassa aikoinaan. Tulihan sitä myös touhuttua liikunnan ja ensiapuopetuksen parissa. Viimeisen vuoden aikana olen pyrkinyt elämään hyvinvointi keskiössä. Olen liikkunut ja liikuttanut ystäviäni. Olen rempannut ruokailutottumuksiani eikä siitäkään ole ystävät jääneet osattomiksi. Olisiko tämä sitä terveydenhoitajan osaamisen hyödyntämistä vielä eläkepäivillä. Tulkinta ruukun kantajasta on eniten ihmetyttänyt tässä vuosien aikana, kunnes muutama vuosi sitten ilman ennakkovaroitusta mieheni totesi keskellä kukkaistutuksia tietävänsä, mitä ennustaja tarkoitti verratessaan tytärtämme ruukun kantajaan. Moni asia on saanut vahvistuksen vuosien varrella vai olisiko niin, että tapahtuneita asioita tulkitsee saamansa ennustuksen valossa, niin tai näin.

Alkujaan kiinalainen kansanviisaus toteaa ” Ennustaminen erityisesti tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”. Loppuelämän osalta taidan uskoa vanhan ikivihreän sanomaan!