Parisuhdeleirillä paratiisisaarella

Minuun iski matkakuume täysin yllättäen eräänä elokuun lopun sateisena aamuna. Parempi puoliskoni totesi hanttihommiin lähtiessään toivovansa, etten nyt päiväaikaan kuitenkaan matkaa tilaisi, katsottaisiin sitten yhdessä illemmalla. Tuntee minut koko lailla hyvin, nopeista ratkaisuista ja vielä nopeammasta toteuttamisesta. Yhtäkaikki illalla matka tilattiin, yhdessä kuinkas muuten.
Vuosi sitten tehdyn onnistuneen etelän matkan jälkeen todettiin, että kyllä nämä etelän kohteet on niin nähty, eikä vanha enää oikein jaksa aurinkoakaan. Kyllä lappi on paras ja tunturit ilman muuta.
Niin vain kuitenkin kävi, että "parisuhdeleirimme" paikaksi valikoitui pieni, kaunis, rauhallinen, massaturismista vapaa, aurinkoinen Espanjalle kuuluva saari, oikea Välimeren helmi Menorca. Saari on kuuluisa kengistään, juustoistaan ja mustista Menorcan hevosista. Ja takuuvarmasti tarjolla olisi lämpöä ja aurinkoa.
Niin lyhyellä varoitusajalla ei ennätetty kysellä matkakumppaneitakaan, pari lastenlasta tarjoutui mukaan, mutta ummistimme korvat näiltä pyynnöiltä. Totesimme, että voisihan sitä kokeilla kaksin matkustamistakin, edellisestä kerrasta kun oli jo tovi aikaa, tutkailla toinen toistaan vähän kauempaa kotoa, missä kaikki, myös se toinen rinnalla, on itsestään selvää. Arveltiin, ettei "self made parisuhdeleirillä" tarvita ammattiohjaajiakaan kyselemään miltä sinusta nyt tuntuu, kun toinen sanoi niin tai näin, vaan yritettäisiin pärjätä ihan kaksistaan.
Mutta miten kestää yhdessäoloa 24/7, kun toinen ei häviäkään puoleksi päivää puupinolle tai heppahommiin. Saako päivän ohjelman sovittua sovussa, kun välillä sopiminen astioiden paikasta keittiössä ja siitä minkä kokoisena sipuli ruossa on parasta, tuottaa kotona ongelmia. Entä sitten se juttupuoli, kun tuntuu, että kaikki aiheet on käsitelty useampaan kertaan. Kun ei voi olla varma siitä kuuleeko kumppani tai edes kuunteleeko, puhumattakaan painaako mieleen toisen tarinoita.
Selvien asioiden selittäjäksi on puolisoni minua joskus sattuvasti kutsunut, enkä minäkään ihan kaikkia hänen juttujaan aina niin vakavasti ota.

Matkaan siis lähdettiin sateisesta kotimaasta ja sateeseen laskeuduimme Menorcalla. Mutta jo matkalla hotellille aurinko kirkasti taivaan ja sai meren säteilemään sinisen ja vihreän sävyissä. Olimme myytyjä saaren vehreyden edessä. Kuka jaksaa kinastella, kun kaikki ympärillä on kaunista, pieni ihana saari, joka kutsuu tutustumaan luontoon ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Saimme hyvin sovittua lomapäivien ohjelman, huomasimme, että yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat säilyneet ja kummalakin oli vara antaa periksi omista toiveistaan. Minä luovuin ratsastusretkestä, jota puolisoni piti liian vaarallisena. Koko saaren voi kiertää ratsain tai patikoiden hyvin merkittyjä Cami de cavalls reittejä pitkin. En tosin kertonut, että tuskinpa olisin itsekään uskaltanut lähteä jyrkkiä merenranta kallioita hevosen selässä kulkemaan, omat jalat riittivät vallan mainiosti. Puolisoni puolestaan oli valmis ylittämään mukavuusalueensa lähtemällä tutustumaan saaren pohjoisosan vuoristoisempaan maisemaan paikallisbussilla. Valitsemaani kohteeseen Punta Natiin ei kuitenkaan kulkenut linja-autoa, minkä mieheni taisi tietää luvatessaan, ja niin matka jäi toteuttamatta. Luovaa periksi antamista yhtäkaikki. Tosin matkustimme patikoinnin lisäksi lähes päivittäin paikallisliikenteen linja-autoilla ja totesimme, että "dösä" on kelpo kulkuneuvo ja matkanteko edullista.

Käytimme päivittäin aikaa hyvän ruoan parissa nelisen tuntia ilman, että kummallakaan oli edessä sanomalehteä tai minkäänlaista härpäkettä pitämässä yhteyttä ulkomaailmaan, puhumattakaan, että olisimme samalla vetäytyneet katsomaan suosikkiohjelmia televisiosta. Puheen aiheista ei ollut pulaa ja hiljaisuuskin tuntui hyvältä.
Palasin matkalla lukuharrastuksen pariin, altaalla auringossa loikoillessa siihen oli hyvä tilaisuus. Olin valinnut matkalukemiseksi Linda Olssonin kirjan Kaikki hyvä sinussa. Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen nainen huomaa nuoruuden valokuvaa katsellessaan tunnistavansa itsessään edelleen tuon nuoren ihmisen, jonka elämää erilaiset sattumat ja valinnat ovat muovanneet, vaikka keho kertoo muuta. Saman tunteen tunnistimme kävellessämme yhdessä karuilla kallioilla. Nyt ymmärrän sanonnan "ihminen on niin vanha, miksi itsensä tuntee" merkityksen.
Pitkän yhdessä olon, meillä lähes 46 vuotta, aikana väkisinkin miettii valintojensa merkitystä ja vaikutusta elämään. Ystävämme onnitteli meitä aikoinaan kihlajaispäivänä sanoilla "Hyvän sait, hyvän valitsit" ja totta lienee tuokin. Kysyin puolisolta matkan aikana tunsiko hän koti-ikävää.
"Miksi tuntisin, minullahan on koti mukana". Voisiko sen sattuvammin sanoa!

Menorca on tutustumisen arvoinen saari. Lukiessani matkaoppaista saarella kehitettävän turismia luonnon ehdoilla, pohdin mitä se mahtaa käytännössä tarkoittaa. Saari on kestävän kehityksen malliesimerkki, yleisilmeeltään siisti ja viihtyisä. Saaren halkaisee noin 50 kilometrin matkalla yksi päätie, Ronda, josta liikenneympyrät ohjaavat matkaajat rannikolle ja pikkukyliin. Nopeusrajoitus on maksimissaan 80km/t. Teiden varsia ja peltoalueita ja laitumia reunustavat käsin ladotut kiviaidat, joita saarella on tuhansia kilometrejä eikä materiaali saarelta lopu, uusia rakennetaan koko ajan.
Kiireettömyys on käsin kosketeltavaa ja Ciutadillan kapeat kadut kivijalkakauppoineen houkuttelevat ostoksille. Saaren rannikko on karua kalliorantaa, josta mereen on useiden metrien pudotus, kallioiden sylissä on hiekkapoukamia, joissa Välimeri hohtaa sinisen ja vihreän eri sävyissä. Suojaisia levähtämään ja uimaan houkuttelevia meren lahtia löytyy karujen kallioiden poukamista lukuisia.

Kuvat puhukoot puolestaan

Ostosparatiisi

Hasta luego...tänne palaamme vielä!

Kirje vuosien takaa

Muistoja ei saa, ken ei itse niitä hanki

Sain käteeni kirjeen, jonka olin kirjoittanut itselleni 14 vuotta sitten Kilpisjärven mahtavan Saanan juurella savuisessa lapinkodassa. Oli jännittävää avata kirje, jonka sisällöstä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Ajatus kirjeiden kirjoittamisesta itsellemme oli ystäväni ja heittäydyimme kaikki neljä matkalaista mukaan koko sydämestämme. Luimme myös kirjeet muutama päivä sitten yhdessä eikä kyyneliltä vältytty, sydämestä kirjoitettuja ajatuksia. Kokemuksena viestin saaminen itseltä vuosien takaa oli koskettava. Hyvä idea toteutettavaksi pienen ystäväporukan illanistujaisissa, joissa muutenkin parannetaan maailmaa.

Olimme matkanneet pohjoiseen viettämään 50-vuotis päiviäni toukokuun lopussa, jolloin käsivarsi oli lähestulkoon vapaa muista matkailijoista. Juhlapäivänäni valloitimme Saana-tunturin, ihailimme Malla-tuntureiden siluetteja ja kaukana siintäviä Norjan tuntureita. Poimimme suuhumme kaarnikoita, jotka olivat säilyneet hyvin talven lumivaipan alla. Pohjoisen kansoille kaarnikka on ollut kautta aikojen tärkeä C-vitamiinin lähde ja mauste. Saamelaiset ovat aina arvostaneet marjaa, kun taas etelän ihmiset vielä 80-luvulla pitivät tuota variksenmarjana tunnettua marjaa syötäväksi kelpaamattomana. Taivaalliselta maistui myös juhlan kunniaksi korkattu kuohujuoma korkealla Saanan rinteellä.

Kaarnikka

Olen syntynyt vääränä vuodenaikana, mikään paikka Kilpisjärvellä kauppaa lukuun ottamatta ei ole auki toukokuun puolivälin jälkeen. Kevättalven ja keskikesän sesongin välissä tunturikylä vetää henkeä. Niinpä suunniteltu juhlaillallinen ravintolassa vaihtui makkaran paistoon kodassa, kyytipoikana kylmää huurteista, ihan parasta.

Kodan hämärässä kirjoitetut kirjeet oli alun perin tarkoitus lukea kymmenen vuoden päästä kirjoittamisesta. Vuosien saatossa ystäväni säilytyksessä olleet kirjeet katosivat mystisesti kunnes tupsahtivat esille joulun aikaan joulukoristeiden joukosta. Sen jälkeen kirjeet annettiin viisaasti miesväen haltuun sopivaa hetkeä odottamaan. Kirjettä kirjoittaessani olin ajatellut läheisiä ihmisiä, mitä toivoisin heille tapahtuvan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olin toivonut, että he kykenisivät nauttimaan elämästä, tekemään itselleen tärkeitä asioita, löytäneet suunnan elämälleen. Olin toivonut rohkeutta tehdä omia valintoja ja voimaa kulkea pystyssä päin elämän karikoissa, nauttimaan myötätuulesta. Olin toivonut heille kykyä nähdä itsensä tärkeänä, ainutlaatuisena ihmisenä, elämän rikkauden ymmärtämistä. Olin toivonut ystävyytemme säilyvän.

Kolme tärkeää ihmistä on nukkunut pois näiden 14 vuoden aikana, muille olen kertonut mitä heille henkilökohtaisesti olin toivonut. Toiveet ovat edelleen ajankohtaisia, voisin kirjoittaa ne uudestaan.

Luettuamme ystävien kanssa toinen toisillemme kirjeet, totesimme ajatelleemme yllättävän viisaasti silloin aikoinaan, ei olisi uskonut.

Tsakaljoen alajuoksun varrella olevan majapaikkamme vieraskirjasta löysin tuolloin runon, jonka olin säästänyt valokuvien joukossa. Sekin tuntuu ajankohtaiselta tänä päivänä.

Enkeleitä matkalla

Tänään liputetaan Suomenhevoselle!

Anna hevosen viedä koko syyskuun ajan, kehottaa Suomen Ratsastajainliito heppaihmisiä. Samalla halutaan juhlistaa satavuotiasta Suomea ja 110-vuotiasta Suomenhevosta.

Päivänkämmenellä lippu liehuu salossa monen hevosystävän kunniaksi!

Omat kokemukseni hevosista olivat lapsuudessa vähäiset. Viettäessäni kesiä kummitätini luona Juvalla, sain harjailla ja hoidella suomenhevosruuna Eppua. Pääsinpä jonkun kerran rekiajelullekin joulun aikaan. Tuohon aikaan ei hevosharrastus ollut sitä mitä tänä päivänä, hevoset tekivät oman osansa maatalon töistä ja siinä se. Myöhemmin elämääni on lasten harrastuksen myötä tullut useampikin heppaystävä. Tässä olisi tarjolla tarinaa niistä muutamasta, kaikki suomenhevosia.

Ratsastusharrastukseni alkoi Kerimaan tallilla Liisi Pirisen opissa v.97, kiitos siskoni Marja-Liisan, joka sai houkuteltua minut hevosen selkään. Harjaaminenkin oli varsin hankalaa, kun pidin huolen metrin turvavälistä hevoseen. Talutusratsastuksestahan se alkoi ja vierellä juoksi tyttäreni Paula 10v. ja Viiman selässä äippä! Muutamia nauruhermoja kutkuttavia videoitakin löytyy, mutta ne eivät kestä päivän valoa. Nykyisellä kotitallillamme, Sarin Tallilla, alkaa tänä syksynä ”ponikoulu” ratsastuksesta haaveileville aikuisille. Oman kokemukseni perusteella suosittelen rohkeasti kokeilemaan.

Kyseinen suomenhevonen S.H. Viima muutti koti-talliin Päivänkämmenelle Paulan ensimmäiseksi hevoseksi seuraavana vuonna. Projekti ravurista-ratsuksi alkoi. Kylläpä oltiin tietämättömiä ja rohkeita! Onneksi Viima oli luonteelta täysi 10 ja siitä sukeutui loppujen lopuksi hyvä ratsukin, mutta näin jälkikäteen pitää nostaa kuopukselle hattua, helpolla hän ei päässyt.

Kotvasen kuluttua vanhin tyttäremme halusi oman hevosen ja ei kun naisväki matkaan.

Nuijamaan perukoilta löysimme suomenhevosruunan nimeltään Helsteen. Makutuomareina olivat mukana Paula ja heppaystävämme Hanna.
Taina, jolle ensimmäistä hevosta oltiin hankkimassa, koeratsasti ruunan umpihangessa, itkeä pirautti ja sanoi ”äiti, tämän mie haluan” ja niin oli tinkimiset tingitty.  Kaupat tehtiin ja kotia kohti lähdettiin sen kevättalven rankimassa lumisateessa, hetken jo pohdittiin Imatralla yöpymistä.

Hyvä että kotiin selvittiin, kun alkoi kyytijärjestelyt ja olisiko siinä muutama päivä mennyt, kun uusi heppa seisoi pihassa.
Ihana Pikku-Hessu, jolla ei ollut minkäänlaisia huonoja tapoja. Myynti-ilmoitus piti paikkansa: täysin terve, helppo kengittää ja lastata, sopii aloittelijan ratsuksi mutta on ainesta vaativampaankin ratsastukseen, tykkää hoitamisesta, voi tarhata kenen kanssa vaan, voi maastoilla yksin tai yhdessä. Liian hyvää ollakseen totta, mutta niin vain oli!
Minulla oli ilo toimia tallityttönä ja apuna Pikku-Hessun liikuttamisessa ja hoitamisessa.

S.H. Viima ja Pikku-Hessu kotimaisemissa

Ensimmäinen oma hevoseni suomenhevosruuna Ponten-Poju muutti Päivänkämmenelle vappuna. Pojua kävimme sentään koeratsastamassa kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla kaverina oli Taina, joka jälleen oli kerrasta myyty. Toisella kerralla mukanani oli Paula, joka kävi testaamassa Pojun maasto-ominaisuuksia ja totesi ne vallan vauhdikkaiksi.
Omistaja silitteli Pojua turvasta minun harjaillessa ja hoidellessa ruunaa. Kotona syy selvisi varsin nopeasti. Olin ostanut itselleni harrastehepaksi ja hellyyden kohteeksi ruunan, jolle vihollinen numero 1 oli harja, vihollinen numero 2 oli harja ja vihollinen numero 3 oli harja ja seuraavaksi taisin tulla minä.

Kaupat siis tehtiin, 800 eurosta, johon sisältyi hevosen lisäksi käytetty satula, suitset varusteineen, jokunen harja ja kotiin kuljetus. Eipä soineet hälytyskellot! Eikä sekään herättänyt, että omistaja oli vaihtunut parin vuoden välein.

”Tämä on niitä suosikki hevosia, moni on omakseen halunnut ” totesi hieroja, joka kävi etsimässä syytä Pojun ikävään käytökseen lihaksista.
Ensimmäinen vuosi oli itkua ja hammasten kiristystä. Ei Poju minua koskaan saanut potkaistua, yrittämisen puutteesta sitä ei voinut syyttää. Tai taisihan se kerran melkein onnistua kun potkaisi takaisin. Neuvojia kävi pitkästäkin matkasta, mutta parhaan avun sain Paulalta jolle Pojusta tuli tärkeä kumppani. Toinen, joka valoi minuun uskoa, oli Kukkarokankaan isäntä.

Erkko toimi hevosenhoitajanani western-leireillä, auttoi ja kannusti.
Hiljaa hyvä tulee ja niin kävi meillekin Pojun kanssa. Yhteinen sävel ja luottamus löytyivät. Hoitamisesta Poju oppi nauttimaan, jaksoi kantaa minua selässään, kulki perässäni vapaana ja oli hyvä kumppani. Poju opetti minulle enemmän kuin muut elämäni hevoset yhteensä.
Ei ratsastamisen taidossa, mikä ei johtunut Pojun osaamattomuudesta vaan omasta arkuudestani. Sen sijaan se opetti minulle paljon ystävyydestä, ihmisten sekä eläinten.
Erkko teki viimeisen ystävän palveluksen Pojulle saattelemalla sen heppojen taivaaseen eräänä aurinkoisena syyspäivänä. Itkut itkettyäni päätin, ettei koskaan enää hevosta!

Ponten-Poju

Mutta sitten tuli Saras ja millä sen hevosen kokoisen aukon elämässä täyttää muulla kuin hevosella.

Jälleen kerran kevään rankimmassa lumipyryssä reilu viisi vuotta sitten matkasimme Kukkarokankaan porukan kanssa Sysmään hevosten katsastus kierroksella. Heppa oli minulle saatava ja saatiinkin. Alun perin Saraksen piti tulla kotiin kesän kynnyksellä, mutta Marjoa ei pidätellyt mikään, joten pääsiäisen aikaan olimme uudestaan matkalla Sysmään hakemaan Sarasta Kukkarokankaalle.
Saras on täyttänyt kaikki odotukset ja enemmänkin. Se on luotettava, yhteistyöhaluinen ja oppivainen tamma. Olen päässyt harrastamaan sydämeni kyllyydestä ja uskallan sanoa, että taitomme ovat matkan varrella karttuneet melkoisesti. Saralla on paljon ystäviä ja on se koukuttanut jonkun muunkin lännenratsastuksen pariin. Isommat ja pienemmät perheenjäsenemme ovat päässeet harrastamaan ratsastusta luottotamman kanssa.
Saraksen hankintaa ei ole tarvinnut koskaan katua ”The Best of All”.

R.R. Saras

 

Sotilasmestari ja suomenhevonen

Perheeseemme kuuluu tällä hetkellä toinenkin suomenhevonen, jota ei sovi unohtaa, vanhimman tyttäremme nuori, hieno ruuna Sherpa. Kaunis Poika, kuten itse sitä kutsun, on vastannut kaikkia odotuksia. Hyväkäytöksinen, herkkä hevonen, joka on antanut jo paljon onnistumisen hetkiä ja jolta on lupa odottaa tulevaisuudessa niitä lisää.

Sherpa&Paula esteradalla

Sherpa&Taina kouluradalla

 Kyllä näille kelpaa liputtaa!