Suruharson takana

Vielä muutama vuosikymmen sitten ei olut mitenkään harvinaista, että hautajaisissa leski peitti kasvonsa suruharson taakse.  Sitä pidettiin surun merkkinä ja miehillä vastaavana merkkinä toimi surunappi tai surunauha. Suruharso myös kätki surun merkit muiden katseilta. 

Kulunut vuosikymmen on ollut täynnä tummia sävyjä. Suruharsolle olisi ollut käyttöä useammankin kerran. Oma suru on kuitenkin tullut kätkettyä kaikenlaisen puuhastelun taakse. Positiiviset päivitykset somessa ”jaksaa, jaksaa” ja ”kyllä tästä selvitään”, ”kyllä elämä kantaa” niillä on menty eteenpäin, kun muutakaan suuntaa ei ole. Ja toki omaan jaksamiseen ovat myönteisesti vaikuttaneet kaikki ympärillä olevat ihmiset ja tapahtumat, jotka ovat kääntäneet ajatukset pois ikävistä asioista. 

Entä, jos ei jaksakaan. Entä, jos elämä ei kanna. Entä, jos ei selviydykään siitä mahdottomasta tehtävästä ottaa itseään niskasta kiinni ja jatkaa eteenpäin.

Kun jossain taka-alalla on pohjaton suru ja ikävä. Ikävä niitä läheisiä, joille on joutunut jättämään hyvästit ja suru niiden läheisten puolesta, jotka joutuvat ponnistelemaan eteenpäin murheensa keskellä. 

Kuluneen syksyn aikana huomaan piiloutuneeni suruharson taakse, suruharson, joka maalaa maiseman harmaan eri sävyihin. 

Suruharson takaa näkee sen, miten elämä jatkaa kulkuaan vaikka oma elämä tuntuu pysähtyneen tähän hetkeen. Taaksepäin ei tohdi katsoa eikä tulevaisuuteen kovin toiveikkaasti uskoa. Väsyneenä alistuu ajatukselle, että tässä ollaan, suorittamassa tätä hetkeä ja juuri näitä asioita tässä ja nyt. Ja uudestaan ja uudestaan on koottava itsensä huomiseen päivään ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin. Mikä eilen tuntui helpolta ja tavoittelemisen arvoiselta, menettää väsyneessä mielessä merkityksen eikä sen eteen haluaisi ponnistella. 

Suruharson takana on helppo rajata muu maailma ulkopuolelle. Ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat siirtyneet johonkin ulommalle kehälle ja yhteydenpito on jäänyt lyhyisiin viesteihin ja hätäisiin puheluihin. Eikä se johdu muista ihmisistä, ei ystävistä. Se johtuu siitä harsosta, jonka on itse suojakseen asetellut, sen läpi on vaikea toisten nähdä. Suruharson takana on turvassa toisten katseilta, saa olla juuri niin heikko millaiseksi itsensä tuntee. Ja vaikka se tuo mukanaan yksinäisyyden, tarjoaa se myös suojapaikan, jossa ei tarvitse esittää mitään. 

Suruharson takana on vaikea uskoa tulevaan. Puuttuuko uskallusta pukea sanoiksi toivetta valoisammasta tulevasta vuosikymmenestä. Uskaltaako ravistella harteiltaan ajatuksen siitä ettei ansaitsekaan parempaa. Uskaltaako hyväksyä itsensä väsyneenä ja heikkona ja hyväksyä sen, että aikaa on otettava niin paljon kuin surusta selviämiseen tarvitaan. Uskaltaako rakastaa itseään. Ja tulla rakastetuksi.

Kohtaamisia

Inarijärvi

Mitä kuuluu? Kysymys, jonka mieheni isä esitti aina tupaan astujalle tervehtiessään tulijaa.  Joskus meitä nuoria se nauratti, olisi tehnyt mieli vastata jotain hassua, jotain mikä olisi saanut aikaan hämmennystä. Kyllähän ukin olisi pitänyt tietää kuulumisemme, vasta eilenhän täällä oltiin. Ystävälliseen kysymykseen tuli kuitenkin vastattua ystävällisesti kuulumisia vaihtaen, sen verran kysyjää kunnioitettiin.

Tänä päivänä toivoisi kuulevansa tuon kysymyksen useammin. Aito kiinnostus toisten ihmisten kuulumisista tuntuu välillä olevan kiven alla. Ja vaikka kuulumisia kysytään, maltetaanko kuunnella?  Kuullaanko kuulumiset, saavatko ne meissä aikaan tunnetiloja, joista kertoja tietää tulleensa kuulluksi, ymmärretyksikin. Joskus kuulumisen kertomiseen saattaa sisältyä hätähuuto jaksamisesta, huolesta tai muusta mihin kertoja toivoisi kuulijan reagoivan muutenkin kuin asian ohittamalla, toteamalla; kyllä se siitä. Iloisiin kuulumisiin on helpompi yhtyä.

Syyskuu oli hyvien kohtaamisten aikaa.

Alkukuusta vaelsimme mieheni kanssa pohjoisessa tunturipurojen, koskien ja tunturituulien, pienien tunturijärvien ja pitkospuiden maisemissa.

Vaeltajista ei ollut tungosta, hiljaisuus tarjosi hyvän mahdollisuuden itsensä kohtaamiseen ja sisäänpäin katsomiseen. Siinä tunturin rinteellä on hyvä paikka inventaarion tekemiseen, missä menen, mitä toivon, mihin olen valmis, mitä jaksan. Ja, kun kaukana on kaikki muu, kohtaa kumppaninsakin omana itsenään, ihmisenä, jonka kanssa on taivallettu pitkä matka yhdessä muuttuen ja kuitenkin pysyen samana.Kahdestaan on hyvä kulkea, vaikka pitkospuita pitkin Lemmenjoen kansallispuistossa, olla vain, odottamatta sen kummempaa ja tulla levänneenä kotiin.

Syyskuun lopulla sain työtoverini eläkejuhliin kutsun, josta olin aidosti ja iloisesti yllättynyt. Kutsu itsekin oli varsin mieleenpainuva ja hauska, mutta ei siitä enempää.

Juhlapaikkana oli Aseman Taidelaituri Punkaharjulla, ainutlaatuinen aarreaitta, joka sulki meidät seiniensä sisään nauttimaan paikan tunnelmasta ja hyvästä tarjoilusta. Isäntäväki oli pannut parastaan niin tarjoilun kuin paikan esittelynkin suhteen. Suosittelen tutustumaan!

Kohtaamisesta teki ainutlaatuisen myös ja ennen kaikkea paikalle tulleet työtoverit menneiltä työvuosilta.

Mitä kuuluu? Kysymys, joka esitettiin useammankin suulla. Ja mikä parasta, vastauksia kuunneltiin.

Kertoessani omia kuulumisiani, tunsin olevani ystävien keskellä. Uskalsin kertoa avoimesti ajatukseni, tulin ymmärretyksi ja sain vastakaikua tunteilleni. Kukaan ei sanonut; kyllä se siitä.

Mietin sanoja, jotka kuvaisivat parhaiten kohtaamista, jonka toivoisin useammankin ihmisen kokevan;

rauhallinen, viipyilevä yhdessäolo, levollisuus, hoitava hiljaisuus.

 

Syyskuu tarjosi myös mielenrauhaa heppa-ystävän kanssa; aamutallin rauha, syksyinen metsä ja ratsastaminen aurinkoisilla metsäpoluilla kotitallin maisemissa, ei voisi enempää toivoa.

Meidän ukki on kaikkein paras

Tietokonetta ”siivotessa” voi löytää arkistojen aarteita. Oheinen löytämäni teksti ei ole omaa käsialaani. Sen ovat lapset ja lastenlapset koonneet ukin juhlapäivään viime tammikuussa, kortensa kekoon ovat kantaneet jokainen isommasta pienempään.

Kulunut vuosi on todistanut joka sanan olevan totta ja kiitos ansaitsee tulla julkaistuksi.

”Empaattinen, auttavainen, turvallinen, pehmoinen, luotettava.
Isin kyydissä ei pelota koskaan. Jos tarvitaan kyytiä vaikka Tampereelle ja junat ei oikein satu hyvällä aikataululla niin isi hoitaa. Ja on mukana hiuskisoissa koko viikonlopun ja juttelee smalltalkia sujuvasti kampaajarouvien kanssa. 😄
Meijän isille mikään ei ole mahdotonta.
Ei ole vetämättömiä uuneja, ei hevosia ilman laitumia, ei ratsastuskisoja ilman kuskia, ei etelän matkaa ilman isiä, eikä hoitamattomia kipeitä lapsenlapsia.
Ja isi ei ole koskaan kipeä! Paitsi jos joku toinen on kipeä niin yleensä silloin.
Isi on aina valmiina.
Jos haaveilet uudesta autosta, niin isi on jo valinnut sinulle sopivan, vähillä kilometreillä ja täydellisellä huoltokirjalla. Auton katsastus hoituu helposti sanomalla, ”meidän autossa taitaa muuten olla katsastus ensi viikon loppuun mennessä”. 😉
Kun hätä ja huoli on suurimmallaan, isi hoitaa huomaamatta asioita joita et itse tiennyt tarvittavan hoitaa.
Isi on korvaamaton puun tekijä, veneen kääntäjä, leivinuunin lämmittäjä, äidin maadottaja ja maastokaveri.

Meidän Ukki tekee maailman parhaat popcornit. Ukki on kaikkien kaveri ja avulias. Ukki on aina iloinen! Ukki on hyvä ja ihana, jos laittaisi naisten vaatteita.
Ukilla on niin pitkä pinna ettei se katkea lastenlasten nähden. Mummo ehkä näkee sen sitten.
Ukki haluaa kaikille parasta ja tekee aina niin, kun toiset haluaa. Ukki on semmoinen palvelija ja ukilla on aina paperia taskussa.
Ukin kanssa saunotaan, kalastetaan ja voi olla vaan. Meidän ukki on maailman paras!” 💗

Vaalit tulevat. Oletko valmis?

Terveydenhuollon palveluiden piiriin hakeudutaan useimmiten jonkun itseä ja omaisia huolestuttavan asian vuoksi. Tilanne on vähintäänkin jännittävä, pelottavakin. Vieraita tunteita eivät omaisille ole myöskään huoli ja suru läheisestä ihmisestä.
Kulunut talvi on tuonut itselle useita tilanteita, joissa olen ollut kosketuksissa terveydenhuollon ammattilaisiin omaisen roolissa.
Ilokseni olen saanut todeta, että kirjoitukset Sosterissa tehtävästä kehittämistyöstä eivät ole sanahelinää vaan totisinta totta.
Sosteri on koonnut henkilöstönsä kehittämistyön taakse, sitoutuminen ja ammatillisuus näkyvät toiminnassa, mikä kertoo mielestäni hyvästä johtamisesta ja siitä, että kehittämistyötä vetävät motivoituneet henkilöt, joilla on taito motivoida myös muita. Kokemuksesta tiedän, että kehittäminen synnyttää aina myös, kehittämistyössä sinällään tarpeellista, muutosvastarintaa ja ristiaallokkoa, mutta se ei näy asiakkaiden suuntaan, mikä on hyvä asia. Se on vahva viesti henkilöstön ammatillisesti suhtautumisesta työhönsä.
Eri toimipisteissä asioidessa olen saanut todeta Sosterin vahvan kehittämistyön näkyvän hyvänä hoitona sekä inhimillisenä ja ystävällisenä potilaan ja omaisten kohtaamisena.

Vaalien lähestyessä olen esittänyt itselleni muutaman kysymyksen lähinnä terveyspalveluiden näkökulmasta. Haluanko, että tärkeistä palveluista päätetään isossa maakunnassa, jonka päämaja ei varmastikaan ole Savonlinna? En halua, koska epäilen, ettei maakuntaan mahdu kahta keskussairaalaa ja epäilen, ettei päämajakaupunki Mikkeli luovu omastaan. Haluanko, että terveyspalveluiden suunnasta vastaavat poliittisesti valitut maallikot? En halua, sillä tiedän, että alueemme ammattilaiset osaavat kehittää palveluja asiakaslähtöisesti väestön tarpeet huomioiden. Haluanko valita palveluni? Kyllä haluan valita palvelusetelin hoidon hankkimiseksi yksityiseltä palveluntuottajalta, mikäli hoitoon pääsy ei toteudu julkisella puolella säädetyssä ajassa. Haluanko saada tarvitsemani palvelut lähipalveluina? Kyllä toivon, että saan jatkossakin perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelut Sosterista.

Mitä muuta toivon? Sitä, että ikääntyvä väki nähdään myös voimavarana, ei vain kestävyysvajeena. Tuttavapiirini perusteella voin sanoa, että ikäihmiset pitävät kyllä huolta itsestään ja nauttivat elämästään niin pitkään kun se on suinkin mahdollista niin kuin nuorempikin väki. Ja kulttuuripalveluiden suurkuluttajiinkin heistä suuri osa lukeutuu. Ja kelpaavat ne eläkepennoset markkinataloudelle siinä missä muidenkin.

Varsinainen markkinameininki on meneillään, vaalikevät kiihkeimmillään. Lupauksia on ilmassa. Nyt ei ole rahasta pula. Puheisiin on kaivettu äidit ja isät ja äidinisät, kuka ratsastaa milläkin. ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”. Nukkuvien puolueeseen saattaa olla tunkua. Minä luotan osaamiseen ja asiantuntijuuteen. On helppo astella vaaliuurnille tietoisena valinnastaan.