Yle kyselee suomalaisilta,
minkä sanan he haluaisivat opettaa maahanmuuttajille. Minun sanani on VAELTAA. Maahanmuuttajille
sana vaeltaa on erityisen merkityksellinen. Matkaan on lähdetty eri syistä,
eikä aina niin mieluisista. Taakse on jätettävä kotimaa, koti ja ehkä myös
läheiset ihmiset. Edessä tuntematon matka ja määränpää ja usein myös epävarma
tulevaisuus, pelottavakin. Mutta vaellus on uskallettava aloittaa, koska aina
ei päde sanonta ”parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas”. Heille sana
vaeltaa on konkreettisesti totta.
Itselleni sana vaeltaa kuvaa yhtä vuosien aikana tärkeimmäksi muodostunutta harrastusta. Vaeltaminen luonnossa on yksi mielipuuhistani ja erityisesti rakastan vaeltamista tunturi-Lapissa. Kun matkalla kohteeseen siirtyy Pohjois-Pohjanmaan puolelta Lappiin, kiire häviää. Pitkiä selkosia upeissa maisemissa kohti erämaajärviä, tunturipuroja ja korkealle kohti taivasta kurottavia tuntureita. Oli vuodenaika mikä hyvänsä pohjoinen puhuttelee vaeltajaa. Vähintään kerran vuodessa tuohon hiljaisuuden ja rauhan tyyssijaan on päästävä. Niin kauan kuin jaksan tunturin kuvetta kiivetä ja kumppani on vierellä kulkemassa, sinne palaan.
Mutta on sanalla vaeltaa monta muutakin tärkeää merkitystä. Ihmisen vaellus alkaa ensi parkaisusta. Yksin ei pieni vaeltaja pärjää eikä kenenkään ihmisen tiedossa ole hänen polkunsa pituus eikä päämäärä, puhumattakaan matkan varrella eteen tulevista tapahtumista. ”Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa” tekee vaeltamisesta haasteellista, yllätyksellistä, mutta ehdottomasti myös mielenkiintoista. Matkan varrella on tapahtumia, jotka toivoisi voivansa välttää tai joilta toivoisi voivansa suojella läheisensä. Vaeltaja kohtaa matkansa varrella monta vastaantulijaa, osa mieluisia ja osa vähemmän mieluisia, mutta jokainen jättää väistämättä jälkensä toiseensa. Onneksi rinnalla kulkijoitakin jokaiselle riittää, näin toivon, niin hyvinä kuin vaikeina hetkinä. Jos avun vain suostuu ottamaan vastaan. on sitä myös tarjolla. Jokaisen kohdalla vaellus myös päättyy aikanaan, sekin sumuverhon takana. Kunpa aikanaan voisi todeta, että tulipa elettyä, koettua ja kosketettua hyvällä.
Sana vaeltaa sopii hyvin tähän vuodenaikaan. Kristittyinä vaellamme yhdessä kohti vuoden suurinta juhlaa, joulua. Minulle adventtiaika merkitsee vaeltamista muistoihin. Tuttujen joulukoristeiden esille ottaminen, joulumusiikin kuuntelu ja joululeivonnaisten tuoksut synnyttävät tutun tunteen, ilon, johon sisältyy myös ikävää ja haikeutta. Jouluvalmistelut yhdessä perheen pienempien kanssa ovat parhaita joulumielen tuojia. Leikkisästi muistan aikoinaan vastanneeni lapsille, heidän kysyessä joululahjatoiveistani, toivovani Joulurauhaa. Pieninä he eivät erityisesti pitäneet vastauksestani, miksihän?Jotain pakettiin laitettavaahan lahjan piti lapselle olla. Jos yhtään olen onnistunut siirtämään lapsuuden joulun perinteitä ja tunnetiloja lapsilleni, luulen, että he vastaisivat tänä päivänä samoin tuohon kysymykseen.
Rauhallista vaellusta
kohti joulua toivon jokaiselle.
