Kenen kynästä on lyijy tylsynyt?
Kenen kynästä on muste kuivunut? Kuka
on heikoin lenkki?
Minä, minä, minä!
Näissä tunnelmissa lähdin ajelemaan autolla vailla päämäärää
aurinkoisena lauantaipäivänä. kun sisällä tuntuivat seinät kaatuvan päälleni ja
tilan ahtaus alkoi ahdistamaan. Kuudes viikko koronaa ja sen mukanaan tuomia
rajoituksia oli liikaa pääkopalle.
Olin ajatellut jalkautuvani jossain, missä voisin kävellä kaikessa
rauhassa ja jättää huoleni metsäpoluille ja antaa tuulen huminan puissa viedä ne mennessään. Voimaakin
ajattelin saavani vastapainoksi. Olen kevään aikana osallistunut
mielenkiintoiseen ryhmään, jossa pohditaan metsän hyvää tekevää vaikutusta
ihmisen sielulle, matkaa omaan sisimpään ja rauhan löytämiseen. Kaikki
tarpeellista, ainakin itselleni.
Löysin itseni tutulta uimarannalta. Lapsuuden kotini oli kilometrin
päässä Karkulahden uimarannalta ja sinne tuli kavereiden kanssa juostua useita
kertoja päivässä. Ei ennättänyt uimapuku kuivua narulla, kun taas mentiin.
Huoleton ja helppoa, tuo kultainen aika lapsuuden.
Istuin samalle kalliolle, jossa lapsena istuttiin pyyhe ympärillä
kuivattelemassa itseä. Jotenkin tuo kallio tuntui kutistuneen, muistotko sen
tekevät vai se, että itse olen kasvanut uusiin mittoihin.
Jatkoin matkaa seuraavalle kalliolle, jossa aikoinaan oli kylän
pyykkilaituri. Aikana, jolloin matot pestiin mäntysuovalla ja huuhdottiin
järvessä. Äitini kuljetti matot pyörän tarakalla rantaan ja hankasi värit
kirkkaiksi mäntysuovalla ja juuriharjalla. Muistelen osallistuneeni huuhtelemiseen, mutta saattoi se aika mennä uidessakin. Sinne jätettiin matot
valustumaan laiturin kaiteille ja illemmalla uusi reissu, kun kuivat matot
haettiin kotiin puhtaille lattioille. Äitini oli idolini, esikuvani ja
ystäväni.
Omalla matkalla itseni tuntemiseen, olen useasti huomannut pohtivani
äitiäni. Huomaan kirjoittaneeni moneen kohtaan kirjassa tekstin viereen sanan
ÄITI. Hän oli löytänyt tien puun ytimeen, niin kuin kirjassa ”Metsä, havuja
sielulle” kirjan kirjoittaja Mirja Nylander kuvaa sielun sisintä asumusta.
Minulla saattaa aika loppua ennen kuin olen matkani päässä.
Kävelymatkani jatkui kallioisen niemen kautta poukamaan, jossa isäni
säilytti moottorivenettään. Hän oli innokas kalamies ja verkkoja kokemaan hän oli
lähdössä silloinkin, lähes kuusi vuosikymmentä sitten äitienpäivän aamuna, kun hänen elämänsä matka päättyi tuohon samaiseen
poukamaan. Hän oli valitellut kalakaverille väsymystä, istunut hetkeksi
levähtämään sammalmättäälle, painanut päänsä maata vasten ja nukahtanut
ikiuneen. Oli koskettavaa seisoa samoilla paikoilla nyt aikuisena, katsoa
jäiden painumista poukamaan, kuunnella luonnon ääniä ja kyllä, itkeä hiljaa. Siinä samalla sain itkeä pois sen surun ja
ahdistuksen, joka oli saanut minut lähtemään.
Sainko voimia? Hengitin sisääni auringon valoa ja metsän värejä,
istuskelin kallioilla, kuuntelin aaltojen ääntä. Olin tehnyt ajatuksissani matkan
lapsuuteen ja kyllä sain sieltä mukaani voimia kohdata sen tosiasian, että joskus
jokainen vuorollaan on heikoin lenkki. Mutta se ei ole pysyvä olotila ja
voimiensa päivänä meistä jokainen voi jakaa vahvuutta hänelle, jonka vuoro on
olla heikko.
