Vaeltaa

Yle kyselee suomalaisilta, minkä sanan he haluaisivat opettaa maahanmuuttajille. Minun sanani on VAELTAA. Maahanmuuttajille sana vaeltaa on erityisen merkityksellinen. Matkaan on lähdetty eri syistä, eikä aina niin mieluisista. Taakse on jätettävä kotimaa, koti ja ehkä myös läheiset ihmiset. Edessä tuntematon matka ja määränpää ja usein myös epävarma tulevaisuus, pelottavakin. Mutta vaellus on uskallettava aloittaa, koska aina ei päde sanonta ”parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas”. Heille sana vaeltaa on konkreettisesti totta. 

Itselleni sana vaeltaa kuvaa yhtä vuosien aikana tärkeimmäksi muodostunutta harrastusta. Vaeltaminen luonnossa on yksi mielipuuhistani ja erityisesti rakastan vaeltamista tunturi-Lapissa. Kun matkalla kohteeseen siirtyy Pohjois-Pohjanmaan puolelta Lappiin, kiire häviää. Pitkiä selkosia upeissa maisemissa kohti erämaajärviä, tunturipuroja ja korkealle kohti taivasta kurottavia tuntureita. Oli vuodenaika mikä hyvänsä pohjoinen puhuttelee vaeltajaa. Vähintään kerran vuodessa tuohon hiljaisuuden ja rauhan tyyssijaan on päästävä. Niin kauan kuin jaksan tunturin kuvetta kiivetä ja kumppani on vierellä kulkemassa, sinne palaan. 

Mutta on sanalla vaeltaa monta muutakin tärkeää merkitystä. Ihmisen vaellus alkaa ensi parkaisusta. Yksin ei pieni vaeltaja pärjää eikä kenenkään ihmisen tiedossa ole hänen polkunsa pituus eikä päämäärä, puhumattakaan matkan varrella eteen tulevista tapahtumista. ”Tie ei kerro kulkijalle, mikä mutkan takana odottaa” tekee vaeltamisesta haasteellista, yllätyksellistä, mutta ehdottomasti myös mielenkiintoista. Matkan varrella on tapahtumia, jotka toivoisi voivansa välttää tai joilta toivoisi voivansa suojella läheisensä. Vaeltaja kohtaa matkansa varrella monta vastaantulijaa, osa mieluisia ja osa vähemmän mieluisia, mutta jokainen jättää väistämättä jälkensä toiseensa. Onneksi rinnalla kulkijoitakin jokaiselle riittää, näin toivon, niin hyvinä kuin vaikeina hetkinä. Jos avun vain suostuu ottamaan vastaan. on sitä myös tarjolla. Jokaisen kohdalla vaellus myös päättyy aikanaan, sekin sumuverhon takana. Kunpa aikanaan voisi todeta, että tulipa elettyä, koettua ja kosketettua hyvällä.

Sana vaeltaa sopii hyvin tähän vuodenaikaan. Kristittyinä vaellamme yhdessä kohti vuoden suurinta juhlaa, joulua. Minulle adventtiaika merkitsee vaeltamista muistoihin. Tuttujen joulukoristeiden esille ottaminen, joulumusiikin kuuntelu ja joululeivonnaisten tuoksut synnyttävät tutun tunteen, ilon, johon sisältyy myös ikävää ja haikeutta. Jouluvalmistelut yhdessä perheen pienempien kanssa ovat parhaita joulumielen tuojia. Leikkisästi muistan aikoinaan vastanneeni lapsille, heidän kysyessä joululahjatoiveistani, toivovani Joulurauhaa. Pieninä he eivät erityisesti pitäneet vastauksestani, miksihän?Jotain pakettiin laitettavaahan lahjan piti lapselle olla. Jos yhtään olen onnistunut siirtämään lapsuuden joulun perinteitä ja tunnetiloja lapsilleni, luulen, että he vastaisivat tänä päivänä samoin tuohon kysymykseen. 

Rauhallista vaellusta kohti joulua toivon jokaiselle. 

Sanoista tekoihin

Vanha sanonta ”paljon puhetta vähän villoja” pitänee paikkansa useammankin asian kohdalla. Pitäisi tehdä jotain, mutta aloittaminen on työn takana. Mitä tarvitaan? Tarvitaan vain muutama ihminen, jotka näkevät puheen taakse ja uskaltavat aloittaa tekemisen. Ihmisiä, jotka uskovat, että mahdottomiinkin juttuihin löytyy ratkaisu ja kaikille töille löytyy tekijänsä.  Jatkavat määrätietoisesti eteenpäin ja kokoavat ympärilleen saman henkisiä ihmisiä. Näin sai alkunsa Kerimäellä sijaitsevan pienen Ruokojärven kunnostus. Kun joukko asiaan uskovia ihmisiä lyöttäytyi yhteen, syntyi Pro Ruokojärvi ry, yhdistys hyvällä asialla.

Järvi ei ole suuren suuri eikä väkeä rantamilla ole paljon, mökkejä harvakseltaan ja väki vanhemman puoleista, mutta onneksi joukossa jokunen nuorempikin. Kaikkia tarvitaan, jos aiotaan saada jotain aikaiseksi. Ja Ruokojärvellä on saatu. Varsinainen talkootyön voimannäyttö on kahden viimeisen viikonlopun aikana pitkälti talkootyönä toteutettu järviruokojen niitto järven rantamilta useamman hehtaarin alalta. Toki apuna oli niittotyön ammattilainen, mutta ilman väen omaa panostusta olisi työ jäänyt tekemättä. Rahaakin tarvitaan, joten onneksi on ELY, joka jakaa avustuksia, kun niitä vain osataan hakea ja muitakin tahoja, jotka ovat tukemassa kunnostustoimia. Aina tarvitaan myös omaa panostusta.

Mitkä sitten ovat onnistuneen talkootyön edellytykset? Pakko tunnustaa, että vaikka sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” ei pidä paikkaansa järven kunnostuksessa, ei suunnittelua kuitenkaan kannata vähätellä. Varsinainen työ tehdään kuitenkin järvellä, siellä riittää niittoa, harvavointia, niittojätteen kuljetusta järvellä ja maalla. On kuormauspaikkojen kunnostusta, että kuormurin kuljettaja pääsee työnsä tekemään. Olennaista on löytää oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin. Osaamista kyllä löytyy ja intoa ja vastuunottoa.  Hyviä ideoita syntyy, kun maltetaan kuunnella toisiamme. Oikeiden ihmisten tuntemisesta ei ole haittaa, kun apua tarvitaan. Sekin on hyvä muistaa, että talkootyö on aina vapaaehtoista ja väen on hyvä tietää mihin on sitoutumassa. Eikä ihmisten turnauskestävyyttä pidä epäillä, kun yhteinen asia koetaan tärkeäksi.  Huumoriakin tarvitaan, se tekee työn kevyemmäksi. Itselleenkin on hyvä osata nauraa, joku kuitenkin tippuu veneestä tai liukastuu kiveltä, meillä useampikin ihminen. Itse taisin olla ensimmäinen kastautunut. Hyvä sääkään ei ole järvellä haitaksi ja siitä saimme nauttia kyllä jokaisena talkoo päivänä.

Mitä onnistuneet talkoot antavat? Meidän tapauksessamme tehtiin se, mitä pitikin. Järven kunnostushanke eteni aimo harppauksen ja jälki oli hyvää niin kuin tiesimme odottaa, olihan asialla ammattilaiset. Omalla kohdalla parasta antia oli myös se, että sain tutustua Ruokojärven alueella asuviin ja mökkeileviin ihmisiin. Mikä porukka! Parempaa saa hakea. Opin myös uusia taitoja, kuten ruokojen käsin niiton ja moottoriveneellä ajamisen, vaikka en siitä paljon perusta. Enemmän maalla viihtyvä sorttia, kun olen.

Työt Ruokojärvellä jatkuvat niittojen merkeissä ensi kesänä ja jospa silloin saisimme kaikki innostumaan, kun tänä vuonna osallistuminen oli jo lähes sata prosenttinen. Luvassa on kipeitä lihaksia, rakkoja käsissä, mutahoitoja jaloille, väsymistä, mutta tervettä sellaista. Luvassa myös onnistumisen iloa ja yhdessä tekemistä hyvässä porukassa. Ja jos sää on suosiollinen, väriä pintaan ja järviluonnosta nauttimista. Saa olla tekemässä todellisia ekotekoja puhtaamman luonnon puolesta.

Ps. Kaikki kuvat eivät ole omia ottamia. Elokuun ihanan illan kuvasi naapurimökin Marja-Leena.

Heikoin lenkki

Kenen kynästä on lyijy tylsynyt? 

Kenen kynästä on muste kuivunut? Kuka on heikoin lenkki?

Minä, minä, minä!

Näissä tunnelmissa lähdin ajelemaan autolla vailla päämäärää aurinkoisena lauantaipäivänä. kun sisällä tuntuivat seinät kaatuvan päälleni ja tilan ahtaus alkoi ahdistamaan. Kuudes viikko koronaa ja sen mukanaan tuomia rajoituksia oli liikaa pääkopalle.

Olin ajatellut jalkautuvani jossain, missä voisin kävellä kaikessa rauhassa ja jättää huoleni metsäpoluille ja antaa tuulen huminan puissa viedä ne mennessään. Voimaakin ajattelin saavani vastapainoksi. Olen kevään aikana osallistunut mielenkiintoiseen ryhmään, jossa pohditaan metsän hyvää tekevää vaikutusta ihmisen sielulle, matkaa omaan sisimpään ja rauhan löytämiseen. Kaikki tarpeellista, ainakin itselleni.

Löysin itseni tutulta uimarannalta. Lapsuuden kotini oli kilometrin päässä Karkulahden uimarannalta ja sinne tuli kavereiden kanssa juostua useita kertoja päivässä. Ei ennättänyt uimapuku kuivua narulla, kun taas mentiin. Huoleton ja helppoa, tuo kultainen aika lapsuuden.

Istuin samalle kalliolle, jossa lapsena istuttiin pyyhe ympärillä kuivattelemassa itseä. Jotenkin tuo kallio tuntui kutistuneen, muistotko sen tekevät vai se, että itse olen kasvanut uusiin mittoihin.

Jatkoin matkaa seuraavalle kalliolle, jossa aikoinaan oli kylän pyykkilaituri. Aikana, jolloin matot pestiin mäntysuovalla ja huuhdottiin järvessä. Äitini kuljetti matot pyörän tarakalla rantaan ja hankasi värit kirkkaiksi mäntysuovalla ja juuriharjalla. Muistelen osallistuneeni huuhtelemiseen, mutta saattoi se aika mennä uidessakin. Sinne jätettiin matot valustumaan laiturin kaiteille ja illemmalla uusi reissu, kun kuivat matot haettiin kotiin puhtaille lattioille. Äitini oli idolini, esikuvani ja ystäväni.

Omalla matkalla itseni tuntemiseen, olen useasti huomannut pohtivani äitiäni. Huomaan kirjoittaneeni moneen kohtaan kirjassa tekstin viereen sanan ÄITI. Hän oli löytänyt tien puun ytimeen, niin kuin kirjassa ”Metsä, havuja sielulle” kirjan kirjoittaja Mirja Nylander kuvaa sielun sisintä asumusta. Minulla saattaa aika loppua ennen kuin olen matkani päässä.

Kävelymatkani jatkui kallioisen niemen kautta poukamaan, jossa isäni säilytti moottorivenettään. Hän oli innokas kalamies ja verkkoja kokemaan hän oli lähdössä silloinkin, lähes kuusi vuosikymmentä sitten äitienpäivän aamuna, kun hänen elämänsä matka päättyi tuohon samaiseen poukamaan. Hän oli valitellut kalakaverille väsymystä, istunut hetkeksi levähtämään sammalmättäälle, painanut päänsä maata vasten ja nukahtanut ikiuneen. Oli koskettavaa seisoa samoilla paikoilla nyt aikuisena, katsoa jäiden painumista poukamaan, kuunnella luonnon ääniä ja kyllä, itkeä hiljaa.  Siinä samalla sain itkeä pois sen surun ja ahdistuksen, joka oli saanut minut lähtemään.

Sainko voimia? Hengitin sisääni auringon valoa ja metsän värejä, istuskelin kallioilla, kuuntelin aaltojen ääntä. Olin tehnyt ajatuksissani matkan lapsuuteen ja kyllä sain sieltä mukaani voimia kohdata sen tosiasian, että joskus jokainen vuorollaan on heikoin lenkki. Mutta se ei ole pysyvä olotila ja voimiensa päivänä meistä jokainen voi jakaa vahvuutta hänelle, jonka vuoro on olla heikko.