Vielä muutama vuosikymmen sitten ei olut mitenkään harvinaista, että
hautajaisissa leski peitti kasvonsa suruharson taakse. Sitä pidettiin
surun merkkinä ja miehillä vastaavana merkkinä toimi surunappi tai surunauha.
Suruharso myös kätki surun merkit muiden katseilta.
Kulunut vuosikymmen on ollut täynnä tummia sävyjä. Suruharsolle olisi ollut
käyttöä useammankin kerran. Oma suru on kuitenkin tullut kätkettyä kaikenlaisen
puuhastelun taakse. Positiiviset päivitykset somessa ”jaksaa, jaksaa” ja ”kyllä
tästä selvitään”, ”kyllä elämä kantaa” niillä on menty eteenpäin, kun muutakaan
suuntaa ei ole. Ja toki omaan jaksamiseen ovat myönteisesti vaikuttaneet kaikki
ympärillä olevat ihmiset ja tapahtumat, jotka ovat kääntäneet ajatukset pois
ikävistä asioista.
Entä, jos ei jaksakaan. Entä, jos elämä ei kanna. Entä, jos ei selviydykään
siitä mahdottomasta tehtävästä ottaa itseään niskasta kiinni ja jatkaa
eteenpäin.
Kun jossain taka-alalla on pohjaton suru ja ikävä. Ikävä niitä läheisiä,
joille on joutunut jättämään hyvästit ja suru niiden läheisten puolesta, jotka
joutuvat ponnistelemaan eteenpäin murheensa keskellä.
Kuluneen syksyn aikana huomaan piiloutuneeni suruharson taakse,
suruharson, joka maalaa maiseman harmaan eri sävyihin.
Suruharson takaa näkee sen, miten elämä jatkaa kulkuaan vaikka oma elämä
tuntuu pysähtyneen tähän hetkeen. Taaksepäin ei tohdi katsoa eikä
tulevaisuuteen kovin toiveikkaasti uskoa. Väsyneenä alistuu ajatukselle, että
tässä ollaan, suorittamassa tätä hetkeä ja juuri näitä asioita tässä ja nyt. Ja
uudestaan ja uudestaan on koottava itsensä huomiseen päivään ja sen mukanaan
tuomiin haasteisiin. Mikä eilen tuntui helpolta ja tavoittelemisen arvoiselta,
menettää väsyneessä mielessä merkityksen eikä sen eteen haluaisi
ponnistella.
Suruharson takana on helppo rajata muu maailma ulkopuolelle. Ja yhtäkkiä
huomaa, että ihmiset ovat siirtyneet johonkin ulommalle kehälle ja yhteydenpito
on jäänyt lyhyisiin viesteihin ja hätäisiin puheluihin. Eikä se johdu muista ihmisistä,
ei ystävistä. Se johtuu siitä harsosta, jonka on itse suojakseen asetellut, sen
läpi on vaikea toisten nähdä. Suruharson takana on turvassa toisten katseilta,
saa olla juuri niin heikko millaiseksi itsensä tuntee. Ja vaikka se tuo
mukanaan yksinäisyyden, tarjoaa se myös suojapaikan, jossa ei tarvitse
esittää mitään.
Suruharson takana on vaikea uskoa tulevaan. Puuttuuko uskallusta pukea
sanoiksi toivetta valoisammasta tulevasta vuosikymmenestä. Uskaltaako ravistella
harteiltaan ajatuksen siitä ettei ansaitsekaan parempaa. Uskaltaako hyväksyä
itsensä väsyneenä ja heikkona ja hyväksyä sen, että aikaa on otettava niin
paljon kuin surusta selviämiseen tarvitaan. Uskaltaako rakastaa itseään. Ja
tulla rakastetuksi.
