Pitääkö sukulaisista tykätä, kysyttiin Perjantai-dokkarissa
ja varsin vakuuttavasti kaikki vierailijat tuntuivat olevan sitä mieltä, että
pitää. Väittivät sen jopa olevan helppoa. Itse uskallan olla eri mieltä. Olen
viime vuosina joutunut pohtimaan asiaa ikääntymisen näkökulmasta. Vanheneminen
muuttaa väkisinkin suhdetta kanssakulkijoihin, varsinkin nuorempaan väkeen. Oma
vanheneminen vahvistaa sitä ajattelumaailma ja arvopohjaa, jossa on elämänsä
elänyt, johon on kasvanut ja kasvatettu, jonka on imenyt äidinmaidossa. Huomaan
usein miettiväni äitiäni ja hänen tapaansa elää, vahvana, läsnäolevana ja kuitenkin
tilaa antavana, läheisiä arvostavana ihmisenä. Hänellä oli taito elää arvojensa
mukaisesti ilman ristiriitaa ajan muutoksissa. Viisas äitini!
Peiliin katsomisen paikka on itsellä edessä, sillä ihan
samaan en pysty vaikka kyllä äitini parhaansa yritti olemalla hyvä esimerkki. Huomaan
toistuvasti olevani törmäyskurssilla X- ja Y-sukupolven edustajien kanssa omine
ajatuksineni ja mielipiteineni. En osaa pitää niitä omana tietonani vaikka
miten yritän. Puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Tyrkytän neuvojani ja
apuani vaikka niitä ei todellakaan tarvita. Voisiko kyseessä olla ikäkriisi,
siis itselläni, enkö osaa asettua omaan rooliin mummona, joka on kaikille
ystävällinen, on hiljaa, kun niin vaaditaan, puhuu, kun pyydetään, eikä
ainakaan tuputa neuvoja. Vaikea tehtävä, vai liekö mahdoton. Pääseekö koira
karvoistaan?
Entä se kanssaihmisten arvostaminen ja anteeksi antaminen. Jokunen
tyyppi on matkan varrella tullut vastaan, jota nuorten sanoin ”en pie minnään”
ja jonka seuraan en hakeudu. Kun tarpeeksi paljon koetellaan toisen ihmisen
taholta, on anteeksi antaminen lähes mahdotonta. Äidilläni oli sekin taito,
taito antaa anteeksi vaikka pyyntöä ei olisi esitetty.
Harmitus siitä minkälainen on, nostaa varmasti välillä
päätään itse kullakin. Miksi minulle aina käy näin? Pitikö minun taas puuttua? Pitikö
mennä aukaisemaan suuni? Toiminko väärin? Osaanko koskaan asettua ikääntymisen
myötä muuttuvaan rooliin? Rimpuilenko loputtomiin kuvajaisteni kanssa? Milloin
alkaa se viisas, seesteinen vanhuus? Tokko ihan heti, kun ei itseään vielä
vanhaksi tunne. On siinä odottelemista, itsellä ja läheisillä.
Mutta palataanpa alkuperäiseen kysymykseen.
Pitääkö tykätä? Pitää! Ainakin niistä läheisistä ja kyllä itsestäkin.
Ja hyvä se olisi joskus näyttääkin. Jos ei muuten niin puhumalla ystävällisesti
itselle ja muille. Ja pienillä teoilla. Ja ympäröimällä itsensä ihmisillä,
joille kelpaa sellaisena kuin on. Toimimalla kirkkaana, ystävällisenä peilinä
itselle ja kanssakulkijoille. Kuva, jonka heijastat läheisestä ihmisestä
hänelle itselleen, on merkityksellinen. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla korvaamaton.
Ja Hayesin sanoin ”ole varovainen siinä, kuinka puhut itsellesi, sillä sinä
kuuntelet”.
Ystäväni pyysi somessa kuvaamaan kuuliaisuuden merkitystä.
Ensimmäinen mieleeni tullut merkitys on lapsuudesta tuttu ”kuuliainen lapsi
toimii niin kuin on neuvottu”. Ikäihmisen kokemuksella ajattelen sen olevan
kuuliaisuutta kohdella toisia ihmisiä hyvin, kuuliaisuutta ihmisyydelle. Vaikka
kaikista ei pystyisi pitämäänkään.