Kuva/Julia Suomalainen
Talven selkä on taittunut ja kevät etenee kovaa vauhtia. Eilen oli
Ruokojärven yllä lennellyt jo kolmen joutsenen ryhmä sulaa vettä etsimässä.
Siihen saattaa toki vielä tovi mennä kunnes Myllyojan suu vapautuu, mutta
joutsenet ja kesä tulevat varmasti niin kuin aina ennenkin. Olen aloittanut
kesän valmistelut piilottamalla pavun siemeniä multaan ja tänä aamun muutamasta
purkista kurkisti jo pieni taimen alku, kasvu on aluillaan. Mietinnän alla on
myös kasvihuoneen taimi valinnat, tomaatteja nyt ainakin ja yrttejä edellis-kesän
tapaan. Ja uutena tuttavuutena istutin kuukausimansikan siemenet
esikasvatukseen ja piilotin pimeään, ihan ohjeen mukaan, katsotaan päästäänkö pussin
kyljessä luvattua runsasta satoa kesän aikana maistelemaan. Luvassa on myös
uusi kasvimaa perunoita ja porkkanoita varten. Kukahan nekin penkit kitkee, jää nähtäväksi.
Pitäisiköhän palkata lapsityövoimaa? Ilmoittautumisia otetaan vastaan.
Parasta tässä kesän odotuksessa ja kaikessa pohdinnassa on se, että olen
kääntänyt katseeni ulospäin ja jättänyt vähemmälle oman sisäisen maailman
pohtimisen. Ei sitä mörkökään jaksa jatkuvasti itseään tutkailla ja miettiä
mikä meni pieleen, kun välillä tuntuu, ettei mikään suju. Eikä sitäkään jaksa
pohtia, miksi tuntee epäonnistuneensa siinä, missä itse kuvitteli olevansa
hyvä, jos ei tosi hyvä niin ainakin kohtuu hyvä.
Sekin vie
voimia, kun ainainen riittämättömyyden tunne kulkee matkassa mukana ja se
sisään rakennettu syyllisyys, joka saa epäilemään jokaista ratkaisuaan vääräksi.
Vai onko se vain epävarmuutta siitä, josko noin olisikin parempi ja jos olisin
toiminut toisin, olisivatko kaikki lähelläni tyytyväisempiä minuun.
Joutavan
päiväistä pohdintaa, tarvitseeko meidän ylipäätään tehdä tyytyväiseksi muita
vai riittääkö se, että itse on ratkaisuihinsa tyytyväinen ja pystyy niiden
kanssa elämään. Taidan hetkeksi heittää romukoppaan kaikki joutavan päiväset
pohdinnat ja pitäytyä olennaisessa.
Kuluva viikko on vahvistanut sen, että kannattaa keskittyä siihen mitä
on käsillä, elämä on täynnä hyviä asioita ja ”Ihanii Ihmisii” ja sekaan mahtuu tällainen
vähän ristiriitaisempikin tapaus. Ja jos
ei kaikessa onnistu, onko sekään niin tärkeää. Jos ottaa päähän, voi sen kai
näyttää ilman, että järkiään ikäväksi ihmiseksi leimataan. Rohkeasti vain
mukaan!
Ja pienet ne
ovat pienen ihmisen murheet, jos sekin harmittaa, ettei Ketussa enää Gerdiäkään
tapaa, jäi mokoma eläkkeelle ja Beckin paras hahmo Gunvald meni kuolemaan. Täysin
turhia sen rinnalla mitä uutisista kuulee isojen ihmisten, valtioiden johtajien
murheista. Kuka sinne Syyriaan sen kaasuiskun teki vai tekikö kukaan ja millä
keinolla näytetään, että on meilläkin keinoja omaa valtaamme näyttää. Ei siinä joudeta uhrien murheita miettimään,
kun oman näkökannan esille saaminen ja vallan osoittaminen on se tärkein asia.
Sinne jäävät sodan jalkoihin, jälleen kerran, maailman lapset. Ei voi kun itkeä
ja ruokoilla.
Rukoilla,
että joku voisi pysäyttää tämän kauheuden ja kääntää johtajien katseen itsestä
ulospäin ja saada heidät ymmärtämään, etteivät sodat sotimalla lopu, siihen
tarvitaan rauha.
