Pahinta on
tämä valkea valo, mene pois, mene pois, pilaat pimeyteni!
Vuodet eivät
ole veljeksiä keskenään eivätkä vuodenajatkaan. Vuoden viimeiset
kuukaudet ovat turvallisia hämärän aikoja. Vetäytyminen omiin oloihinsa, kuin
talviunille valmistautumassa olevat karhut, tuo levon. Ovet kiinni, verhot
eteen, niillä kenellä on, meillä täällä metsän keskellä niitä ei tarvita.
Kynttilöiden valo, alkavan talven aikainen hämäryys, siniset hetket ja pimeän
kaiken peittävä huppu. Mikä rauha!
Ja hetkessä
on käsillä tammikuu, tuo kuukausi, joka kuljettaa taivaalle pakkaspäivien
auringon ja levittää ympärille sen kaiken paljastavan kirkkauden. Ja jossain
sielun sopukoissa on kaikki nielevä tyhjyys, joka oli taitavasti rakentunut
sinne pimeiden kuukausien aikana. Kaikki ulkopuolelta tulevat ärsykkeet
tuntuvat liian kovilta kestää, valo saa kaiken näyttämään jotenkin nuhjuiselta
ja sietämättömältä. Sanat tuntuvat kovemmilta, ankarammilta ja teot
raskaammilta sietää. Siinä missä
kaamoksen pimeys luo turvaa, paljastaa armoton kevätvalo omien kasvojen
jokaisen alkavan uurteen, nurkkien pölyt ja likaiset ikkunat.
Puolisoni
muistelee tammikuun olleen minulle aina vaikea selätettävä. Mutta jokaisesta
tammikuusta on yhdessä selvitty jo 47 kertaa. Tänä vuonna saatoin mennä ”kaikki
puhtaaksi ja heti” ajatuksineni turhankin pitkälle. Toivoin suursiivousta ja
sen myös sain, toiveiden kanssa kannattaa jatkossa olla hiukan harkitsevampi.
Viikon ajan on tehty pientä pintaremonttia ja kyllä siitä suursiivous tulee
väkisinkin. Muutama paikka kaipaisi vielä maalipensselin vetoa, mutta
taidan seuraavan kerran mainita niistä syksymmällä. Jos vaikka ensi jouluksi. Ystäväni
totesi kuultuaan remonttihommistamme, ettei valon määrä vielä häneen niin
virkistävästi ole vaikuttanut. Huomattavasti positiivisempi näkökulma kuin
omani, minä kun koen, että valon määrä lisää ahdistusta, jolle on jotain
tehtävä.
Mutta se oman
sisimmän siivoaminen, siihen eivät pensselit auta. Onneksi, jälleen kerran se
on todettava, on ystäviä, jotka avaavat silmät näkemään kaiken sen hyvän, mitä
lisääntyvä valo tuo tullessaan. Ystäviä, jotka kannustavat pitämään itsestä
huolta. Onneksi on perhe, joka ei anna mahdollisuutta jäädä synkistelemään vaan
vetää menoon mukaan vaikka väkisin, tarjoilee tapahtumia tasaisin väliajoin.
Onneksi on mieluisa harrastus ja sen myötä hyvä talliyhteisö, johon
kuuluminen on palkitsevaa. Ja tallilla se oma suomenhevonen, joka poikkeuksetta
saa väsymyksen haihtumaan ja jaksaa kuunnella samat tarinat uudestaan ja
uudestaan. Ystävä, jonka kanssa on vielä toivottavasti vuosia yhteistä
aikaa jäljellä ja jonka selästä maailma näyttää parhaat puolensa.
Tammikuu on
selätetty ja kohta helmikuukin. Taidan piilottaa siemeniä turveruukkuihin ja
levitellä ne tuvan valossa kylpeville penkeille ja jäädä odottamaan ihmettä.
Kaipaan kukkatarhan tuoksuja, taidan helpottaa kaipuuta tuomalla tuoksut
tupaan. Taidan pysähtyä nauttimaan päivien pitenemisestä, luottaa
lisääntyvän valon lupaukseen keväästä, tuosta yhdestä parhaasta vuodenajasta.
