...läpi repaleisen lokakuun...

Minä mihinkään horoskooppeihin usko, mutta kävinpä kuitenkin googlettamassa lokakuun horoskoopin, kun tuntuu, ettei reissun jälkeen osaa asettua omaan roolin, tähän ikäihmisen maailmaan, jossa rooliodotukset ovat ristiriidassa oman ajatusmaailman kanssa. Pudotus arkeen ottaa tiukemmalle kuin olisin osannut odottaa. Nimi Loka ei tule liasta eikä loasta vaikka sekin tähän vuoden aikaan sopisi, ennen lumen puhdistavaa kosketusta. Lokakuun latinankielinen nimi october tulee kahdeksaa merkitsevästä sanasta octo, sillä aikoinaan se oli roomalaisen kalenterin mukaan kahdeksas kuukausi.

"Lokakuu on varmaan aikamoinen vedenjakaja monelle: mennyt ja tuleva taistelevat paikoistaan omassa elämässämme. Annammeko oman historiamme, keskeneräisyytemme ja virheemme määritellä itsemme? Vai annammeko me itsellemme ja muille anteeksi, jotta voisimme mennä eteenpäin, kasvaa, luoda uutta, tehdä tilaa elämäämme?" Suora lainaus Anna-lehden kuukausi horoskoopista. Kun ole horoskooppimerkiltäni härkä, niin pitihän sitä katsoa miten minua henkilökohtaisesti neuvotaan. "Asiat sujuvat hyvin, kun tarkkailet omaa jaksamistasi ja tasapainoasi. Jos yrität liikaa tai annat itsesi jäädä jalkoihin, olet vaarassa saattaa itsesi pulaan. Et ole nyt mitenkään erityisen vastuullisessa asemassa tilanteen kokonaisuudesta, mutta omasta hyvinvoinnista sitäkin enemmän. Tämä aika on sinulle kurssi itsestäsi huolehtimisen tärkeydestä." 

Ja vaikka en moiseen hömppään usko, tämä osui ja upposi.

Mitä merkitsee "mennyt ja tuleva taistelevat paikoistaan omassa elämässämme", merkitseekö se jatkuvaa muutosta, haikailua menneeseen ja samalla muutoksen hyväksymistä? Kun kurkistaa omaan historiaan, sinne mahtuu melkoisesti muutoksia nopeassakin rytmissä. Keski-ikää lähestyessä halusi vielä jotain uutta, muutostoiveita oli kodin, työn ja harrastusten suhteen. Muutokset eivät pelottaneet, ne näki mahdollisuuksina kokea uutta, kehittyä. Tänä päivänä toivoo enemmän pysyvyyttä, elämän väistämättä tarjoamien muutosten hyväksymistä, ei muutosta itsessään. Vielä kun oppisi sen, ettei turhaan kantaisi huolta muiden tekemistä ratkaisuista, muistaisi, että muutokset kuuluvat elämään ja aikanaan niitä on jokaisen tehtävä.

Lauseen "et ole erityisen vastuullisessa tilanteen kokonaisuudesta, mutta omasta hyvinvoinnista sitäkin enemmän" sanoma kannattaa painaa mieleen ja ottaa pikimmiten käyttöön. Entä jos vastaisinkin tekemisistäni vain ja ainoastaan itselleni ja antaisin toisten tehdä samoin. En odottaisi toisten ottavan mielipiteitäni huomioon asioissa, jotka eivät itseäni koske enkä vastaavasti harmittelisi ratkaisujani, jos ne eivät kaikkia miellytä. Tuskin mitään pahaa tapahtuisi.

"Tämä aika on sinulle kurssi itsestäsi huolehtimisen tärkeydestä", olisiko tämä naisen kolmannen elämän oppitehtävä? Olenko siis vanha, kun sukupolvien välinen kuilu tuntuu avautuvan edessäni eikä sillan rakentamiseen tunnu eväitä löytyvän? Äitini oli viisas ihminen, hänessä oli sillanrakentaja ainesta. Hänelle ikääntyvän ihmisen rooli oli kirkas, hän täytti päivänsä itselleen tärkeillä asioilla. Hän osasi luovuttaa aikuista lapsista ja heidän perheistään huolehtimisen korkeimman käteen. Hiljaista huolehtimista. Hän oli aidosti läsnä, kuunteli. Neuvoi vain kysyttäessä ja silloinkin hienovaraisesti. Ei tyrkyttänyt apuaan, vaan auttoi, kun sitä pyydettiin. Opinkohan tätä ikinä, vaikka kuinka päätäni seinään löisin. Toki minunkin päiväni täyttyvät itselleni tärkeistä asioista, mutta hiljainen huolehtiminen on vierasta. Pitäähän minun neuvoa ja sanoa mielipiteeni, miten ne muuten?

Saatanko käytökselläni itseni pulaan? Pitäisikö oikeasti olla armeliaampi itselleen ja samalla vapauttaa läheiset huolehtimisen kahleista. Vapauttaa heidät tekemään omat ainutkertaiset ratkaisut elämässään itseensä luottaen. Suostua olemaan taustalla hiljaa hyväksyen, mennä eteenpäin ja antaa tilaa omalle elämälle. Opetella sillanrakentajaksi. Uskoa Matti Nykästä, joka on viisaasti todennut, että  "Elämä on ihmisen parasta aikaa"!